23.12.2024

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokouksen lakivaliokunnalle

Lausunto Piispainkokouksen esitykseen 1/2024 kirkolliskokoukselle: Kirkkojärjestyksen muuttaminen: Säännös rinnakkaisista avioliittokäsityksistä

Kiitän mahdollisuudesta lausua piispainkokouksen esityksestä lakivaliokunnalle.

Pyydän lausunnossani valiokuntaa kiinnittämään huomiota ensiksi avioliittokäsitysten teologisiin perusteluihin, toiseksi siihen, kuinka esityksen hyväksyminen vaikuttaisi kirkon ykseyteen, ja kolmanneksi, kuinka se vaikuttaisi kirkon työntekijöiden omantunnonvapauteen. Kaikkien näiden näkökohtien valossa piispainkokouksen esitys rinnakkaisista avioliittokäsityksistä tulisi jättää raukeamaan. Lopuksi esitän vielä joitakin ehdotuksia kirkon piirissä käytävään jatkokeskusteluun.

1. Avioliittokäsitysten teologiset perustelut

Piispainkokouksen esityksessä (s.2-6) referoidaan sekä kirkon nykyisen avioliittokäsityksen että sukupuolineutraalin avioliittokäsityksen teologisia perusteluja. Jälkimmäisen puolesta siteerataan eriävää mielipidettä perustevaliokunnan mietintöön 1/2018, jonka mukaan ”avioliittokäsityksen laajentamiseen on vahvat teologiset, pastoraaliset ja sosiaalieettiset perusteet. Nuo perusteet nousevat kirkon omista lähtökohdista.”

Näistä varsinaiset teologiset perustelut jätetään kuitenkin esittämättä, vaikka kirkossa, jossa kaikkea oppia on ”tutkittava ja arvioitava Jumalan pyhän sanan mukaan” (KJ,1§), juuri teologisten perusteluiden tulisi olla painavimmat. Tilanne on epäsuhtainen, koska kirkon voimassa olevan avioliittokäsityksen tueksi on esitetty keskustelun eri vaiheissa ohittamaton teologinen aineisto.

Sukupuolineutraalin avioliittokäsityksen tueksi on kuitenkin esitetty virheellistä ja sisäisesti ristiriitaista teologista päättelyä. Toisaalta avioliittokäsityksen muuttamista sukupuolineutraaliksi perustellaan väitteellä avioliitosta pelkästään yhteiskunnallisena instituutiona (PVK 1/2018, 52) toisaalta taas sen hengellistä merkitystä korostetaan siinä määrin, että sille annetaan jopa sakramentaalisia merkityksiä:

”Kirkko on Kristuksen ruumis. Joidenkin ruumiinosien ulossulkeminen (niiden identiteetin kieltäminen) ei satuta vain noita yksilöitä vaan rampauttaa yhteisöä itseään, haavoittaa kirkkoa ja tekee siitä vähemmän kirkon, heikomman. Näin ollen samaa sukupuolta olevien parien sivuuttaminen ja sortaminen satuttaa jokaista yhteisön jäsentä. Tässäkin mielessä vihkimisen kieltäminen muodostaa ”esteen evankeliumille”. (PVK 1/2018, 53)

Kumpikaan näistä näkemyksistä ei edusta luterilaista avioliittokäsitystä. Mietinnössään perustevaliokunta osoitti, ettei avioliitto luterilaisen tunnustuksen mukaan Jumalan asettamana instituutiona (institutio divina) ole pelkkä maallinen järjestys. ”Jos avioliiton katsotaan olevan ”vain maallinen järjestys”, miksi kirkon pitäisi ylipäänsä vihkiä ketään?” (PVK, 1/2018,36)

Väite siitä, että kirkollisesta avioliittoon vihkimisestä vaille jääneet suljetaan ulos Kristuksen ruumiista, liittää avioliittoon vihkimiseen luterilaiselle uskolle vieraita sakramentaalisia merkityksiä. Tunnustuksemme mukaan ihmistä ei liitetä jäseneksi Kristuksen ruumiiseen avioliiton kautta, vaan pyhässä kasteessa, joka on tarjolla jokaiselle ihmiselle riippumatta mistään henkilökohtaisista ominaisuuksista. Kasteessa ihmiselle lahjoitetaan kaikki taivaalliset aarteet Kristuksessa armosta, täysin ansiotta. Lienee aiheellista kysyä, onko kirkossa vellova avioliittokiista osaltaan merkki epäonnistuneesta kasteopetuksesta.

Avioliittoon vihkiminen ei ole koskaan ollut eikä se tule koskaan olemaan sellainen pyhä toimitus, josta kaikki ihmiset olisivat osallisia. Tällä hetkellä alle puolet suomalaisista solmii avioliiton 50 ikävuoteen mennessä. Naimattomia täysivaltaisia kirkon jäseniä on aina ollut kirkon historiassa, alkaen Herrastamme Jeesuksesta Kristuksesta, eivätkä nämä ole vähemmän arvokkaita kirkon jäseniä kuin avioituneet. Näin ollen kirkollisen vihkimisen välttämättömyyttä täyden kirkon jäsenyyden mittarina on mahdotonta perustella luterilaisesta teologiasta käsin. Tällainen korostus olisi myös erittäin ulossulkevaa kaikkia niitä kirkon jäseniä kohtaan, jotka eivät koskaan avioidu.

Näiden lisäksi sukupuolineutraalin avioliittokäsityksen tueksi esitetyt teologiset perustelut ovat yleisluontoisia viittauksia lähimmäisenrakkauteen ja siihen, kuinka Raamatussa kohdataan syrjittyjä. Näistä perusteluista ei kuitenkaan voi loogisesti päätellä sitä, että 1) avioliittoa voisi Raamatun johdonmukaisen kokonaisilmoituksen ja luterilaisen tunnustuksen vastaisesti pitää kahden samaa sukupuolta olevan välisenä tai että 2) tällainen suhde voitaisiin vihkiä tai siunata kirkossa. Perustelut ovat yhtä lailla sopusoinnussa kirkon nykyisen avioliittokäsityksen kanssa.

Kirkon nykyistä avioliittokäsitystä on perusteltu perusteellisesti sekä piispojen että kirkolliskokouksen aiemmissa teologisissa selonteoissa ja kannanotoissa, etenkin jo edellä mainitussa perustevaliokunnan mietinnössä 1/2018.

Naisen ja miehen välinen avioliitto on ainutlaatuinen ihmissuhde, koska ainoastaan siihen Raamatussa erikseen liitetään Jumalan siunaus.

”Ja Jumala loi ihmisen kuvakseen, Jumalan kuvaksi hän hänet loi, mieheksi ja naiseksi hän loi heidät. Jumala siunasi heidät ja sanoi heille: »Olkaa hedelmälliset, lisääntykää ja täyttäkää maa ja ottakaa se valtaanne. Vallitkaa meren kaloja, taivaan lintuja ja kaikkea, mikä maan päällä elää ja liikkuu.»” (1. Moos. 1:27-28)

Avioparin sukupuolet eivät ole merkityksetön yksityiskohta, vaan siunaus, käsky lisääntyä ja täyttää maa sekä hallita luomakuntaa annettiin nimenomaan naiselle ja miehelle. Samaan ovat päätyneet kirkon aiemmat teologiset selvitykset.

Avioliitto naisen ja miehen välisenä on Raamatun johdonmukaisen kokonaisilmoituksen mukainen, eikä siinä ole eroa Vanhan ja Uuden testamentin välillä. Jeesus vahvistaa avioliiton naisen ja miehen välisenä vastatessaan fariseusten kysymykseen avioeron oikeutuksesta:

”Hän vastasi heille: »Ettekö ole lukeneet, että Luoja alun perin teki ihmisen mieheksi ja naiseksi?» Ja hän jatkoi: »Sen tähden mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa, niin että nämä kaksi tulevat yhdeksi lihaksi. He eivät siis enää ole kaksi, he ovat yksi. Ja minkä Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako.»” (Matt. 19:4-6)

Myös Luterilaisissa tunnustuskirjoissa avioliitosta puhutaan johdonmukaisesti naisen ja miehen välisenä:

”Siksi hän tahtoo, että myös me kunnioittamme avioliittoa, pidämme sen arvossa ja elämme siinä kuin autuaassa, Jumalan säätämässä elämänosassa. Jo alussa hän on asettanut avioliiton kaiken muun edelle ja luonut miehen ja vaimon erilaisiksi juuri avioliittoa varten, ei haureuteen, vaan pysymään yhdessä, olemaan hedelmällisiä, synnyttämään, ruokkimaan ja kasvattamaan lapsia Jumalan kunniaksi.” (Iso katekismus, 6. käskyn selitys)

”Yhtä vähän kuin meille tai heille on annettu valtaa muuttaa mies naiseksi tai nainen mieheksi tai tehdä tyhjäksi sukupuolten eroavuutta, yhtä vähän heillä on ollut valtaa erottaa näitä Jumalan luomia toisistaan tai kieltää asumasta yhdessä kunniallisina aviopuolisoina. Siksi emme aio suostua heidän inhottavaan selibaattiinsa emmekä sietää sitä. Me tahdomme pitää avioliiton vapaana, niin kuin Jumala sen on säätänyt ja asettanut. Hänen työtänsä emme käy purkamaan emmekä estämään, sillä sellaista pyhää Paavali sanoo riivaajien opiksi.” (1 Tim. 4:1) (Schmalkaldenin opinkohdat 3:11)

Perustevaliokunnan mietinnössä lisäksi todetaan:

”Avioliittokäsitys ja kysymys siitä keitä vihitään ei ole adiafora-asia, koska Raamatun sana ja tunnustuskirjat opettavat selvästi, että avioliitossa on mies ja nainen, ja koska Raamattu selkeästi torjuu samaa sukupuolta olevien seksuaalisuhteet. Käsitys avioliitosta on osa Augsburgin tunnustuksen CA VII mukaista muuttumatonta evankeliumin oppia, koska Augsburgin tunnustus käsitellessään pappien avioliittoa (CA XXIII) sisällyttää avioliiton niihin opinkohtiin, joista tulisi vallita yksimielisyys. Tästä näkökulmasta kiistassa on kyse Raamatun arvovallasta, ja sen ratkaiseminen niin, että kirkko suostuisi vihkimiseen vastoin uskonsa perusteita, rapauttaisi vaatimusta kirkon opin ja tunnustuksen perustumista Raamatun auktoriteetille ja voisi johtaa kirkon ajautumiseen teologisesti tuuliajolle.” (PVK 1/2018, 33)

Kirkon aiemmat perusteelliset teologiset selvitykset ja kannanotot osoittavat johdonmukaisesti, ettei Raamatusta eikä luterilaisista Tunnustuskirjoista löydy kohtaa, joka tukisi ajatusta, että samaa sukupuolta olevat voisivat solmia keskenään avioliiton tai että tällainen suhde voitaisiin siunata. Tästä ei löydy edes neutraalia kohtaa. Kaikki maininnat samaa sukupuolta olevien seksuaalisista suhteista ovat negatiivisia ja tuomitsevia.

Raamatusta tai Tunnustuskirjoista ei siis ole löydettävissä erikseen kohtia, joissa puhuttaisiin avioliitosta naisen ja miehen välisenä kirkon nykyisen avioliittokäsityksen mukaan sekä erikseen kohtia, joissa avioliitosta puhuttaisiin sukupuolineutraalina instituutiona, vaan jälkimmäinen käsitys on täysin vailla Raamatun ja luterilaisen tunnustuksen tukea. Mikäli tästä välittämättä kirkossa virallistettaisiin toinen avioliittokäsitys, jossa samaa sukupuolta olevien seksuaaliset suhteet hyväksyttäisiin ja tämän lisäksi ne samaistettaisiin eri sukupuolta olevien puolisoiden väliseen avioliittoon, vihittäisiin ja/tai siunattaisiin, olisi tämä toinen avioliittokäsitys Raamatun ja luterilaisen tunnustuksen vastainen.

Ymmärtääkseni tällainen ratkaisu on nykyisen kirkkojärjestyksen ja -lain vastainen. Jotta piispainkokouksen esittämä muutos olisi mahdollinen, olisi esityksen pitänyt sisältää myös kirkkolain 2§ ja kirkkojärjestyksen 1§ muuttaminen niin, että kirkko tunnustaisi Raamatun ja luterilaisen uskon rinnalla myös toista näiden kanssa jännitteistä uskoa. En kuitenkaan suosittele tällaisen esityksen tekemistä.

 

2. Esityksen vaikutukset kirkon ykseyteen

Piispainkokouksen esityksen perusteluissa korostuvat huoli kirkon ykseydestä ja pyrkimys esittää ratkaisu, joka estää kirkon hajoamisen loukkaamatta kenenkään oikeuksia. Arvostan piispojen sinnikästä työtä yrittää löytää avioliittokiistaan kirkon ykseyden säilyttävä ratkaisu.

Esitimme seitsemän perustevaliokunnan jäsenen kanssa mietintöön 1/2022 edustaja-aloitteesta 2/2021 juuri tämän suuntaista toisen ponnen muotoilua, joka kuitenkin hävisi äänestyksessä ja jonka jätimme sitten eriävään mielipiteeseen. Esitimme muotoilua: ”Piispainkokousta pyydetään jatkamaan työskentelyä kirkollisen yhteyden säilyttämiseksi eri avioliittonäkemyksistä huolimatta”.

Tavoite suojella kirkon ykseyttä on kannatettava, mutta nähdäkseni piispainkokouksen esitys kahdesta rinnakkaisesta avioliittokäsityksestä vaikuttaisi tullessaan hyväksytyksi aivan päinvastaisella tavalla.

Esityksessä jää määrittelemättä, mihin kirkon ykseyden ajatellaan perustuvan, mikäli kirkossa virallistettaisiin Raamattuun ja luterilaiseen tunnustukseen perustuvan avioliittokäsityksen rinnalle toinen tämän kanssa ristiriidassa oleva avioliittokäsitys ja sen mukainen käytäntö.

Varhaisesta kirkosta asti kirkon näkyvään ykseyteen on pyritty opillisten ekumeenisten keskustelujen kautta. Opillinen hajaannus on kirkon historiassa johtanut aina myös kirkon jakaantumiseen. On vaikea ymmärtää, millä tavoin kirkon opin kanssa sovittamattomasti ristiriitaisen toisen opin hyväksyminen voisi edistää kirkon ykseyttä.

Kirkon ykseydellä ei tarkoiteta ainoastaan ykseyttä Suomen valtion rajojen sisällä tällä hetkellä toimivan kirkkoinstituution sisällä, vaan myös sekä globaalin Kristuksen kirkon ykseyttä sekä ykseyttä menneiden ja tulevien sukupolvien kristittyjen kanssa. Ristiriitaisen avioliittokäsityksen ja -käytännön hyväksyminen kirkossa johtaisi repeämään niin kirkon sisällä kuin suhteessa menneiden sukupolvien kirkkoon sekä vahingoittaisi ekumeenisia suhteita niin luterilaisen kirkkoperheen sisällä kuin suhteessa useisiin muihin kirkkokuntiin. Jo nykyinen tilanne, jossa pappien sallitaan käytännössä vihkiä samaa sukupuolta olevia ilman sanktioita kirkon päätösten vastaisesti, repii kirkkoa sisäisesti.

Piispainkokouksen esityksen hyväksyminen johtaisi todennäköisesti sekä merkittävään määrään kirkosta eroamisia että monien kirkon viranhaltijoiden siirtymiseen muihin tehtäviin. (Aki-liittojen lausunto 9.12.2024)

Piispainkokouksen esityksestä käy ilmi, että Suomessa vuonna 2022 solmituista avioliitoista vain alle 1,9 % on ollut samaa sukupuolta olevien liittoja. Ruotsissa kirkollisen vihkimyksen on halunnut vain 20 % samaa sukupuolta olevista pareista. Mikäli samansuuntaiset luvut pätisivät myös Suomessa tämä merkitsisi vuosittain noin 85 vihkimystä. Näin ollen jo nykyisessä tilanteessa niitä pappeja, jotka ovat ilmoittaneet olevansa valmiita vihkimään kirkon päätösten vastaisesti samaa sukupuolta olevia pariskuntia on moninkertainen määrä suhteessa mahdollisiin vuosittaisiin vihkimyksiin. Tarjonta ylittää kysynnän. Lienee oikeutettua ihmetellä, miksi kirkon avioliittokäsityksen muutosta ajetaan kuin käärmettä pyssyyn. Miksi näin marginaalisen asian vuoksi ollaan valmiita vaarantamaan kirkon ykseys samaan aikaan kuin kysymykset, jotka koskettavat vähintäänkin kymmeniä tuhansia kirkon aktiiveja, sivuutetaan?

Piispainkokouksen esityksen julkaisemisen jälkeen 20 herätysliikejohtajaa 10 Suomen ev.-lut. kirkon piirissä toimivasta järjestöstä julkaisi 20.3.2024 avioliittokäsitystä ja kirkkoa koskevan yhteisen kannanoton, jonka allekirjoittajien joukossa myös itse olen. Kannanotossa todetaan, että Raamatun opetus avioliitosta on selkeä ja sitoo myös tämän päivän kristittyjä ja jatketaan:

”Sanoudumme irti sellaisesta hengellisestä opetuksesta ja niistä opettajista, jotka opettavat avioliitosta Raamatun vastaisesti.” […]

”Vetoamme kirkolliskokoukseen, että se hylkäisi piispainkokouksen Raamatun sanan vastaisen esityksen avioliittokäsityksen ja -käytännön muuttamisesta.

Piispainkokous on esityksellään avioliittokäsityksen muuttamisesta irtautunut kirkon virallisesta Raamattuun perustuvasta avioliitto-opetuksesta, johon piispat ovat itse virassaan sitoutuneet.

Jos kirkko luopuu virallisesti Raamatun opetuksesta avioliittokysymyksessä, asettuu se uudella merkittävällä tavalla Raamattua vastaan uskon ja elämän ylimpänä auktoriteettina.” […]

”Me allekirjoittaneet sitoudumme työskentelemään sen eteen, että jokaisella kristityllä on Suomessa hengellinen koti, jossa voi hyvällä omalla tunnolla olla osallisena myös siinä tilanteessa, jos Suomen ev.lut. kirkko muuttaa avioliittokäsitystään. Tämä on välttämätöntä, jotta myös tulevat sukupolvet saavat kasvaa raamatullisen opetuksen parissa Jumalan sanaan luottaen.” (sti.fi/kannanotto-avioliittokysymykseen)

Kannanotossa myös rauhoiteltiin kristittyjä ja kehotettiin välttämään konflikteja, asioiden kärjistämistä ja äkillisten johtopäätösten tekemistä.

Kirkossa on merkittävä määrä jäsenistöä, joille päätös avata kirkollinen avioliittoon vihkiminen samaa sukupuolta oleville olisi raja, jonka myötä kirkon katsottaisiin luopuneen tunnustuksestaan siinä määrin, ettei siihen voisi enää hyvällä omalla tunnolla kuulua. Tällöin kirkon ulkopuolelle päätyvien luterilaiseen tunnustukseen sitoutuneiden kristittyjen määrä todennäköisesti pakottaisi muodostamaan Suomen ev.-lut. kirkosta erillisen kirkollisen rakenteen, jotta nämä kristityt eivät jäisi heitteille.

Merkittävä osa kirkon aktiivijäsenistöä rakastaa Raamattuun ja luterilaiseen tunnustukseen sitoutunutta kirkkoamme niin paljon, että ovat tarvittaessa valmiita takaamaan sen jatkuvuuden Suomen ev.-lut. kirkon rakenteiden, yhteiskunnallisen aseman ja taloudellisten resurssien ulkopuolella.

3. Esityksen vaikutukset kirkkoherrojen, pappien ja muiden työntekijöiden omantunnonvapauteen

Piispainkokouksen esityksessä tavoitteena on taata papeille oikeus valita kahden avioliittokäsityksen välillä. Näiden yhtäläistä hyväksyttävyyttä korostetaan useassa kohdassa (s. 13, 15, 22 ja 23). Tosiasiallisesti valinnanvapaus ei kuitenkaan koskisi kirkkoherroja, joilla olisi velvollisuus huolehtia siitä, että samaa sukupuolta olevien kirkollinen vihkiminen mahdollistuu seurakunnassa. Esityksessä jää myös epäselväksi kirkon muiden viranhaltijoiden ja työntekijöiden oikeus kieltäytyä osallistumasta samaa sukupuolta olevien vihkimykseen. Monessa seurakunnassa on vain yksi kanttori, ja kanttoreista jopa 43,9 % kieltäytyisi osallistumasta näihin vihkimyksiin siinäkin tapauksessa, ettei valinnanvapautta annettaisi. (AKI-liittojen lausunto 9.12.2024, s. 4)

Esityksen mukaan ”henkilön avioliittokäsitys ei saa muodostua minkäänlaiseksi syrjinnän perusteluksi tai esteeksi, kun henkilöä valitaan virkaan tai työsuhteeseen” (s. 23). Tämä ei kuitenkaan estäisi sukupuolineutraalia avioliittokäsitystä kannattavia piispoja syrjimästä pappisvihkimystä hakevia teologeja avioliittokäsityksen perusteella. Käytännössä olisi hyvin vaikea estää syrjimästä kirkon tunnustukseen perustuvalla avioliittokannalla olevia viranhakijoita.

Esityksessä korostetaan tarkkarajaisuutta suhteessa pappien oikeuteen pitäytyä kirkon nykyisessä avioliittokäsityksessä. ”Pykälässä ehdotettu oikeus on tarkkarajainen ja koskee ainoastaan avioliittoon vihkimistä ja avioliiton siunaamista.” (s. 24) Siinä ei eritellä, olisiko papilla, muilla kirkon viranhaltijoilla ja työntekijöillä edelleen yhtäläinen oikeus opettaa ja julistaa kirkon nykyistä avioliittokäsitystä. Aito rinnakkaisuus edellyttäisi tätä, eikä siihen sisältyisi velvoitetta esittää toinen käsitys yhtä oikeana kuin kirkon tunnustukseen perustuva avioliittokäsitys.

On kuitenkin huomioitava, että kirkko voi omilla päätöksillään linjata ainoastaan siitä, tuleeko viranhaltijalle tai työntekijälle avioliittokäsityksensä mukaisesta toiminnasta seurauksia kirkon taholta eli saako tämä esimerkiksi huomautuksen tai menettääkö pappisoikeutensa. Kirkko ei kuitenkaan pysty määrittelemään sitä, kuinka yhdenvertaisuuslakia ja rikoslain §11 syrjintää koskevia säädöksiä sovelletaan yhteiskunnassa sen jälkeen, jos kirkko hyväksyy samaa sukupuolta olevien vihkimisen avioliittoon. Tällä hetkellä pappeja ei voida velvoittaa yhteiskunnan taholta vihkimiseen, koska kirkko ei vihi samaa sukupuolta olevia avioliittoon. Tilanne muuttuisi vaikeasti ennakoitavalla tavalla, mikäli tällaisesta vihkimyksestä tulisi kirkossa mahdollinen.

Perustevaliokunta tunnisti tämän problematiikan 1/2018 mietinnössään:

”Perusoikeuslainsäädännön tulkinnassa on katsottu, että pappi käyttää uskonnonvapauttaan ryhtyessään uskontokunnan palvelukseen. Tämän jälkeen hän ei voi vedota omaan henkilökohtaiseen vakaumukseensa perusteena poiketa uskontokunnan tunnustuksesta. Pappi ei voi siten kieltäytyä virkatehtävästä omantunnonvapauteensa vedoten, eikä perustevaliokunta ole aiemmin suhtautunut suopeasti ajatukseen sellaisten järjestelyiden luomisesta, joissa oppia ja etiikkaa koskevia ristiriitoja ratkaistaisiin säätämällä yksittäisille papeille erivapaus.” (PVK 1/2018, 42)

Muuttuneessa tilanteessa lain sovellus tulisi oikeusistuimilta, ei kirkolta. Kirkko voisi määritellä kirkkojärjestyksen avulla ainoastaan sen, tulisiko vihkimyksestä kieltäytyneille papeille ja muille viranhaltijoille tai työntekijöille kirkollisia seuraamuksia vai ei.

Tähän osittain verrattava tapaus oli pastori Ari Norron ja Pirkko Ojalan saamat tuomiot syrjinnästä Hyvinkäällä 2007, kun etukäteen sovitun vastaisesti ehtoollisjumalanpalvelusta avustamaan saapuikin naispastori. Perinteisellä virkakannalla oleva ja vierailevaksi saarnaajaksi saapunut Ari Norro ilmoitti sakastissa ennen messua voivansa tässä tapauksessa väistyä ja jättää osallistumatta messuun. Naispastori ehti kuitenkin poistua paikalta ensin, ja sakastin tapahtumat olivat seuraavana päivänä iltapäivälehtien otsikoissa.

Ari Norron toiminnassa ei ollut kirkon taholta moitittavaa, koska kirkolliskokouksen virkaratkaisuun sisältynyt ponsi lupasi kirkon piirissä vapauden toimia perinteisen virkakannan mukaisesti. Oikeuslaitoksen määräämä sakkotuomio syrjinnästä kuitenkin pysyi Korkeimpaan oikeuteen (KKO 2010:74) asti. Oikeuslaitoksen mukaan saarnaaminen messussa ei ole uskonnonharjoitusta, josta voisi kieltäytyä vakaumuksensa tähden. Tuskin siis avioliittoon vihkimistäkään pidettäisiin oikeudessa sellaisena uskonnonharjoituksena, josta olisi oikeus kieltäytyä uskonnollisen vakaumuksen vuoksi.

Lopullisesti asia ratkaistaisiin tuomioistuimissa, mutta jos perustuslaki, yhdenvertaisuuslaki ja rikoslaki ovat vastakkain kirkkojärjestyksen kanssa, voinemme esittää valistuneita arvailuja siitä, kumpi oikeussalissa voittaa.

4. Lopuksi

Yhteenvetona totean ensiksi, että piispainkokouksen esitys kahdesta avioliittokäsityksestä ei perustu kirkon tämänhetkiseen kirkkolaissa ja kirkkojärjestyksessä määriteltyyn tunnustukseen, vaan edellyttäisi muutoksia näitä koskeviin pykäliin. Toiseksi esitys ei hyvästä pyrkimyksestään huolimatta edistä ja varjele kirkon ykseyttä, vaan hyväksytyksi tullessaan päinvastoin johtaisi todennäköisesti kirkon jonkinasteiseen jakaantumiseen. Kolmanneksi esityksen hyväksyminen ei takaisi omantunnonvapautta muille kuin osalle nykyisestä papistosta ja vain kirkon sisäisesti. Oikeuden edessä kuka tahansa samaa sukupuolta olevien vihkimyksestä avioliittokäsityksensä tähden kieltäytyvä viranhaltija tai työntekijä voi joutua syytetyksi ja tuomituksi, mikäli esitys hyväksytään. Näistä syistä piispainkokouksen esitys rinnakkaisista avioliittokäsityksistä tulisi jättää raukeamaan.

Esityksen hyväksymisen sijaan ehdotan, että kirkollisessa keskustelussa korostettaisiin erilaisten avioliittokäsitysten sijaan jatkossa enemmän sitä, mikä yhdistää. Eri avioliittonäkemyksiä edustavat ovat yhtä mieltä siitä, että jokaisella ihmisellä on Jumalan kuvaksi luotuna ja Kristuksen lunastamana ääretön ihmisarvo. Keskustelussa tuskin päästään eteenpäin niin kauan kuin avioliittoon vihkimykselle annetaan merkityksiä ihmisarvon tunnustamisen toimituksena. Sen sijaan kirkon tulisi pitää kirkkaammin esillä kasteen merkitystä sakramenttina, jossa jokaiselle ihmiselle annetaan Jumalan täydellinen armo Kristuksen veressä riippumatta henkilökohtaisista ominaisuuksista. Jokaista kutsutaan myös elämään uskoansa todeksi seurakunnassa riippumatta siitä, elääkö avioliitossa vai naimattomana.

Viimeiseksi esitän vielä huomion siitä, ettei kirkossa ole käyty vielä perusteellista teologista arviointia siitä, kuinka etenkin feminismin eri muotojen vaikuttamiin muutoksiin sukupuolikäsityksessä tulee suhtautua. Vaatimus sukupuolineutraalista avioliitosta ei ole syntynyt tyhjästä, vaan sillä on hyvin selkeät ideologiset juuret. Eri avioliittokäsitysten taustalla on syvä erimielisyys siitä, kuinka ihmisten sukupuolisuus ja seksuaalisuus tulee ymmärtää.

Kirkon aiemmissa teologisissa selvityksissä ja kannanotoissa sitoudutaan komplementaristiseen sukupuolikäsitykseen, jonka mukaan Jumala on luonut naisen ja miehen omaksi kuvakseen, yhtäläisesti ihmisiksi, mutta erilaisuudellaan toisiaan täydentäviksi kumppaneiksi. ”Ja Jumala katsoi kaikkea tekemäänsä, ja kaikki oli hyvää.” (1. Moos. 1:31) Tähän kaikkeen hyvään sisältyi siis myös kaksijakoinen sukupuolijärjestelmä, jonka merkittävin ilmentymä on naisen ja miehen välinen avioliitto.

Nykyfeminismi sen sijaan tarkastelee sukupuolta biologisesta perustasta irrotettuna sosiaalisena konstruktiona, jonka perimmäisenä tarkoituksena on alistaa naisia, sekä sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjä. Kaksijakoista sukupuolijärjestelmää tarkastellaan patriarkaalisena alistusjärjestelmänä, joka tulee purkaa. (Mm. Judith Butler & Gayle Rubin) Vaatimus sukupuolineutraalin avioliiton hyväksymisestä liittyy juuri tähän tavoitteeseen purkaa biologisen sukupuolen merkitys yhteiskunnasta. Raamatun ja kristillisen opin näkökulmasta vääryys ei poistu ihmiskunnasta näillä keinoilla, koska alistamisen, sorron ja väkivallan lähde löytyy syntiinlankeemuksen seurauksena meistä jokaisesta.

Kirkon tulisi ottaa osaltaan selkeästi kantaa siihen, pitääkö se sukupuolta Jumalan tarkoittamana ja luomana hyvänä vai ihmisen keksimänä pahana. Perustavanlaatuinen analyysi ideologioista, joiden pohjalta muutosvaatimukset nousevat, on jätetty tekemättä ja siten selvittämättä, missä määrin niiden edustama maailmankuva ontologiasta lähtien on sovitettavissa yhteen kristillisen uskon kanssa ja missä määrin se olisi hylättävä. Tässä olisi kirkolla vielä työsarkaa, ja pyrin myös omalta osaltani vastaamaan tähän puutteeseen oman tutkimukseni kautta.

Soili Haverinen

Suomen teologisen instituutin pääsihteeri

soili.haverinen@sti.fi