Soili Haverinen
Vaikuttaja kirkossa ja yhteiskunnassa
Herätysliikkeet ovat kirkon kansalaisyhteiskunta
Vastine julkaistu Helsingin sanomissa 7.9.2025
Tommi Nieminen kommentoi pääkirjoituksessaan 1.9.2025 Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen (Sley) ja Suomen Evankelisluterilaisen Kansanlähetyksen asemaa Suomen ev.-lut. kirkossa. Kirjoituksen sävy ja sisältö jättivät lukijan toivomaan, että toimittaja olisi tutustunut asiaan perusteellisemmin.
Sley ja Kansanlähetys ovat keskeinen osa kirkon omaa kansalaisyhteiskuntaa. Niillä on ollut kirkossa monen muun herätysliike- ja lähetysjärjestön tapaan aika samankaltainen rooli kuin kannattajakatsomo Pohjoiskaarteella Suomen futismaajoukkueen peleissä. Herätysliikeaktiivien panostus kirkon työhön on ollut valtava sekä taloudellisesti että vapaaehtoistyönä. Maksamiensa kirkollisverojen lisäksi he mahdollistavat merkittävän määrän kirkon työtä kotimaassa ja ulkomailla, paikallistason pienryhmistä suuriin valtakunnallisiin tapahtumiin, kuten Maata Näkyvissä- festarit, jotka kokoavat vuosittain yhteen noin 10 000 seurakuntanuorta.
Nämä järjestöt on perustettu, jotta tavallisella kirkkokansalla olisi lailliset väylät antaa enemmän ja tehdä enemmän kirkon hyväksi. Kirkossa valtaan päässeiden progressiivisten aktivistien parissa ei ole ollut havaittavissa vastaavanlaista aktivoitumista. He oletettavasti toivoisivat, että herätysliikeväki edelleen jatkaisi kiltisti vapaaehtoistyötä ja kirkon toiminnan kustantamista, vaikka mahdollisuus tukea näille rakkaita järjestöjä kirkon kautta viedään vähitellen pois ja näiden yhteisöjä vastaan hyökätään jopa piispalliselta taholta. Rakkaan kansankirkkomme syvä rappiotila ja ajautuminen globaalin kristikunnan politisoituneeseen marginaaliin on surullista katsottavaa. Meillä on kuitenkin omat väylämme toimia, mikäli kirkollinen tilanne ajautuu umpikujaan.
Suosittelen toimittajalle rohkeaa jalkautumista herätysliikejärjestöjen messuyhteisöihin, joissa on mahdollisuus nähdä maamme luterilaisen kirkkokansan tulevaisuus, kirkko täynnä nuoria ja lapsiperheitä.
Soili Haverinen
Suomen teologisen instituutin pääsihteeri, Suomen ev.-lut. kirkon luottamushenkilö
(Kirkolliskokouksen varajäsen, Helsingin hiippakuntavaltuuston varapuheenjohtaja, Vantaan kirkkovaltuutettu ja yhteisen kirkkovaltuuston jäsen, Tikkurilan seurakuntaneuvoston jäsen)
Lausunto piispainkokouksen avioliittoesitykseen kirkolliskokouksen lakivaliokunnalle
23.12.2024
Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokouksen lakivaliokunnalle
Lausunto Piispainkokouksen esitykseen 1/2024 kirkolliskokoukselle: Kirkkojärjestyksen muuttaminen: Säännös rinnakkaisista avioliittokäsityksistä
Kiitän mahdollisuudesta lausua piispainkokouksen esityksestä lakivaliokunnalle.
Pyydän lausunnossani valiokuntaa kiinnittämään huomiota ensiksi avioliittokäsitysten teologisiin perusteluihin, toiseksi siihen, kuinka esityksen hyväksyminen vaikuttaisi kirkon ykseyteen, ja kolmanneksi, kuinka se vaikuttaisi kirkon työntekijöiden omantunnonvapauteen. Kaikkien näiden näkökohtien valossa piispainkokouksen esitys rinnakkaisista avioliittokäsityksistä tulisi jättää raukeamaan. Lopuksi esitän vielä joitakin ehdotuksia kirkon piirissä käytävään jatkokeskusteluun.
1. Avioliittokäsitysten teologiset perustelut
Piispainkokouksen esityksessä (s.2-6) referoidaan sekä kirkon nykyisen avioliittokäsityksen että sukupuolineutraalin avioliittokäsityksen teologisia perusteluja. Jälkimmäisen puolesta siteerataan eriävää mielipidettä perustevaliokunnan mietintöön 1/2018, jonka mukaan ”avioliittokäsityksen laajentamiseen on vahvat teologiset, pastoraaliset ja sosiaalieettiset perusteet. Nuo perusteet nousevat kirkon omista lähtökohdista.”
Näistä varsinaiset teologiset perustelut jätetään kuitenkin esittämättä, vaikka kirkossa, jossa kaikkea oppia on ”tutkittava ja arvioitava Jumalan pyhän sanan mukaan” (KJ,1§), juuri teologisten perusteluiden tulisi olla painavimmat. Tilanne on epäsuhtainen, koska kirkon voimassa olevan avioliittokäsityksen tueksi on esitetty keskustelun eri vaiheissa ohittamaton teologinen aineisto.
Sukupuolineutraalin avioliittokäsityksen tueksi on kuitenkin esitetty virheellistä ja sisäisesti ristiriitaista teologista päättelyä. Toisaalta avioliittokäsityksen muuttamista sukupuolineutraaliksi perustellaan väitteellä avioliitosta pelkästään yhteiskunnallisena instituutiona (PVK 1/2018, 52) toisaalta taas sen hengellistä merkitystä korostetaan siinä määrin, että sille annetaan jopa sakramentaalisia merkityksiä:
”Kirkko on Kristuksen ruumis. Joidenkin ruumiinosien ulossulkeminen (niiden identiteetin kieltäminen) ei satuta vain noita yksilöitä vaan rampauttaa yhteisöä itseään, haavoittaa kirkkoa ja tekee siitä vähemmän kirkon, heikomman. Näin ollen samaa sukupuolta olevien parien sivuuttaminen ja sortaminen satuttaa jokaista yhteisön jäsentä. Tässäkin mielessä vihkimisen kieltäminen muodostaa ”esteen evankeliumille”. (PVK 1/2018, 53)
Kumpikaan näistä näkemyksistä ei edusta luterilaista avioliittokäsitystä. Mietinnössään perustevaliokunta osoitti, ettei avioliitto luterilaisen tunnustuksen mukaan Jumalan asettamana instituutiona (institutio divina) ole pelkkä maallinen järjestys. ”Jos avioliiton katsotaan olevan ”vain maallinen järjestys”, miksi kirkon pitäisi ylipäänsä vihkiä ketään?” (PVK, 1/2018,36)
Väite siitä, että kirkollisesta avioliittoon vihkimisestä vaille jääneet suljetaan ulos Kristuksen ruumiista, liittää avioliittoon vihkimiseen luterilaiselle uskolle vieraita sakramentaalisia merkityksiä. Tunnustuksemme mukaan ihmistä ei liitetä jäseneksi Kristuksen ruumiiseen avioliiton kautta, vaan pyhässä kasteessa, joka on tarjolla jokaiselle ihmiselle riippumatta mistään henkilökohtaisista ominaisuuksista. Kasteessa ihmiselle lahjoitetaan kaikki taivaalliset aarteet Kristuksessa armosta, täysin ansiotta. Lienee aiheellista kysyä, onko kirkossa vellova avioliittokiista osaltaan merkki epäonnistuneesta kasteopetuksesta.
Avioliittoon vihkiminen ei ole koskaan ollut eikä se tule koskaan olemaan sellainen pyhä toimitus, josta kaikki ihmiset olisivat osallisia. Tällä hetkellä alle puolet suomalaisista solmii avioliiton 50 ikävuoteen mennessä. Naimattomia täysivaltaisia kirkon jäseniä on aina ollut kirkon historiassa, alkaen Herrastamme Jeesuksesta Kristuksesta, eivätkä nämä ole vähemmän arvokkaita kirkon jäseniä kuin avioituneet. Näin ollen kirkollisen vihkimisen välttämättömyyttä täyden kirkon jäsenyyden mittarina on mahdotonta perustella luterilaisesta teologiasta käsin. Tällainen korostus olisi myös erittäin ulossulkevaa kaikkia niitä kirkon jäseniä kohtaan, jotka eivät koskaan avioidu.
Näiden lisäksi sukupuolineutraalin avioliittokäsityksen tueksi esitetyt teologiset perustelut ovat yleisluontoisia viittauksia lähimmäisenrakkauteen ja siihen, kuinka Raamatussa kohdataan syrjittyjä. Näistä perusteluista ei kuitenkaan voi loogisesti päätellä sitä, että 1) avioliittoa voisi Raamatun johdonmukaisen kokonaisilmoituksen ja luterilaisen tunnustuksen vastaisesti pitää kahden samaa sukupuolta olevan välisenä tai että 2) tällainen suhde voitaisiin vihkiä tai siunata kirkossa. Perustelut ovat yhtä lailla sopusoinnussa kirkon nykyisen avioliittokäsityksen kanssa.
Kirkon nykyistä avioliittokäsitystä on perusteltu perusteellisesti sekä piispojen että kirkolliskokouksen aiemmissa teologisissa selonteoissa ja kannanotoissa, etenkin jo edellä mainitussa perustevaliokunnan mietinnössä 1/2018.
Naisen ja miehen välinen avioliitto on ainutlaatuinen ihmissuhde, koska ainoastaan siihen Raamatussa erikseen liitetään Jumalan siunaus.
”Ja Jumala loi ihmisen kuvakseen, Jumalan kuvaksi hän hänet loi, mieheksi ja naiseksi hän loi heidät. Jumala siunasi heidät ja sanoi heille: »Olkaa hedelmälliset, lisääntykää ja täyttäkää maa ja ottakaa se valtaanne. Vallitkaa meren kaloja, taivaan lintuja ja kaikkea, mikä maan päällä elää ja liikkuu.»” (1. Moos. 1:27-28)
Avioparin sukupuolet eivät ole merkityksetön yksityiskohta, vaan siunaus, käsky lisääntyä ja täyttää maa sekä hallita luomakuntaa annettiin nimenomaan naiselle ja miehelle. Samaan ovat päätyneet kirkon aiemmat teologiset selvitykset.
Avioliitto naisen ja miehen välisenä on Raamatun johdonmukaisen kokonaisilmoituksen mukainen, eikä siinä ole eroa Vanhan ja Uuden testamentin välillä. Jeesus vahvistaa avioliiton naisen ja miehen välisenä vastatessaan fariseusten kysymykseen avioeron oikeutuksesta:
”Hän vastasi heille: »Ettekö ole lukeneet, että Luoja alun perin teki ihmisen mieheksi ja naiseksi?» Ja hän jatkoi: »Sen tähden mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa, niin että nämä kaksi tulevat yhdeksi lihaksi. He eivät siis enää ole kaksi, he ovat yksi. Ja minkä Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako.»” (Matt. 19:4-6)
Myös Luterilaisissa tunnustuskirjoissa avioliitosta puhutaan johdonmukaisesti naisen ja miehen välisenä:
”Siksi hän tahtoo, että myös me kunnioittamme avioliittoa, pidämme sen arvossa ja elämme siinä kuin autuaassa, Jumalan säätämässä elämänosassa. Jo alussa hän on asettanut avioliiton kaiken muun edelle ja luonut miehen ja vaimon erilaisiksi juuri avioliittoa varten, ei haureuteen, vaan pysymään yhdessä, olemaan hedelmällisiä, synnyttämään, ruokkimaan ja kasvattamaan lapsia Jumalan kunniaksi.” (Iso katekismus, 6. käskyn selitys)
”Yhtä vähän kuin meille tai heille on annettu valtaa muuttaa mies naiseksi tai nainen mieheksi tai tehdä tyhjäksi sukupuolten eroavuutta, yhtä vähän heillä on ollut valtaa erottaa näitä Jumalan luomia toisistaan tai kieltää asumasta yhdessä kunniallisina aviopuolisoina. Siksi emme aio suostua heidän inhottavaan selibaattiinsa emmekä sietää sitä. Me tahdomme pitää avioliiton vapaana, niin kuin Jumala sen on säätänyt ja asettanut. Hänen työtänsä emme käy purkamaan emmekä estämään, sillä sellaista pyhää Paavali sanoo riivaajien opiksi.” (1 Tim. 4:1) (Schmalkaldenin opinkohdat 3:11)
Perustevaliokunnan mietinnössä lisäksi todetaan:
”Avioliittokäsitys ja kysymys siitä keitä vihitään ei ole adiafora-asia, koska Raamatun sana ja tunnustuskirjat opettavat selvästi, että avioliitossa on mies ja nainen, ja koska Raamattu selkeästi torjuu samaa sukupuolta olevien seksuaalisuhteet. Käsitys avioliitosta on osa Augsburgin tunnustuksen CA VII mukaista muuttumatonta evankeliumin oppia, koska Augsburgin tunnustus käsitellessään pappien avioliittoa (CA XXIII) sisällyttää avioliiton niihin opinkohtiin, joista tulisi vallita yksimielisyys. Tästä näkökulmasta kiistassa on kyse Raamatun arvovallasta, ja sen ratkaiseminen niin, että kirkko suostuisi vihkimiseen vastoin uskonsa perusteita, rapauttaisi vaatimusta kirkon opin ja tunnustuksen perustumista Raamatun auktoriteetille ja voisi johtaa kirkon ajautumiseen teologisesti tuuliajolle.” (PVK 1/2018, 33)
Kirkon aiemmat perusteelliset teologiset selvitykset ja kannanotot osoittavat johdonmukaisesti, ettei Raamatusta eikä luterilaisista Tunnustuskirjoista löydy kohtaa, joka tukisi ajatusta, että samaa sukupuolta olevat voisivat solmia keskenään avioliiton tai että tällainen suhde voitaisiin siunata. Tästä ei löydy edes neutraalia kohtaa. Kaikki maininnat samaa sukupuolta olevien seksuaalisista suhteista ovat negatiivisia ja tuomitsevia.
Raamatusta tai Tunnustuskirjoista ei siis ole löydettävissä erikseen kohtia, joissa puhuttaisiin avioliitosta naisen ja miehen välisenä kirkon nykyisen avioliittokäsityksen mukaan sekä erikseen kohtia, joissa avioliitosta puhuttaisiin sukupuolineutraalina instituutiona, vaan jälkimmäinen käsitys on täysin vailla Raamatun ja luterilaisen tunnustuksen tukea. Mikäli tästä välittämättä kirkossa virallistettaisiin toinen avioliittokäsitys, jossa samaa sukupuolta olevien seksuaaliset suhteet hyväksyttäisiin ja tämän lisäksi ne samaistettaisiin eri sukupuolta olevien puolisoiden väliseen avioliittoon, vihittäisiin ja/tai siunattaisiin, olisi tämä toinen avioliittokäsitys Raamatun ja luterilaisen tunnustuksen vastainen.
Ymmärtääkseni tällainen ratkaisu on nykyisen kirkkojärjestyksen ja -lain vastainen. Jotta piispainkokouksen esittämä muutos olisi mahdollinen, olisi esityksen pitänyt sisältää myös kirkkolain 2§ ja kirkkojärjestyksen 1§ muuttaminen niin, että kirkko tunnustaisi Raamatun ja luterilaisen uskon rinnalla myös toista näiden kanssa jännitteistä uskoa. En kuitenkaan suosittele tällaisen esityksen tekemistä.
2. Esityksen vaikutukset kirkon ykseyteen
Piispainkokouksen esityksen perusteluissa korostuvat huoli kirkon ykseydestä ja pyrkimys esittää ratkaisu, joka estää kirkon hajoamisen loukkaamatta kenenkään oikeuksia. Arvostan piispojen sinnikästä työtä yrittää löytää avioliittokiistaan kirkon ykseyden säilyttävä ratkaisu.
Esitimme seitsemän perustevaliokunnan jäsenen kanssa mietintöön 1/2022 edustaja-aloitteesta 2/2021 juuri tämän suuntaista toisen ponnen muotoilua, joka kuitenkin hävisi äänestyksessä ja jonka jätimme sitten eriävään mielipiteeseen. Esitimme muotoilua: ”Piispainkokousta pyydetään jatkamaan työskentelyä kirkollisen yhteyden säilyttämiseksi eri avioliittonäkemyksistä huolimatta”.
Tavoite suojella kirkon ykseyttä on kannatettava, mutta nähdäkseni piispainkokouksen esitys kahdesta rinnakkaisesta avioliittokäsityksestä vaikuttaisi tullessaan hyväksytyksi aivan päinvastaisella tavalla.
Esityksessä jää määrittelemättä, mihin kirkon ykseyden ajatellaan perustuvan, mikäli kirkossa virallistettaisiin Raamattuun ja luterilaiseen tunnustukseen perustuvan avioliittokäsityksen rinnalle toinen tämän kanssa ristiriidassa oleva avioliittokäsitys ja sen mukainen käytäntö.
Varhaisesta kirkosta asti kirkon näkyvään ykseyteen on pyritty opillisten ekumeenisten keskustelujen kautta. Opillinen hajaannus on kirkon historiassa johtanut aina myös kirkon jakaantumiseen. On vaikea ymmärtää, millä tavoin kirkon opin kanssa sovittamattomasti ristiriitaisen toisen opin hyväksyminen voisi edistää kirkon ykseyttä.
Kirkon ykseydellä ei tarkoiteta ainoastaan ykseyttä Suomen valtion rajojen sisällä tällä hetkellä toimivan kirkkoinstituution sisällä, vaan myös sekä globaalin Kristuksen kirkon ykseyttä sekä ykseyttä menneiden ja tulevien sukupolvien kristittyjen kanssa. Ristiriitaisen avioliittokäsityksen ja -käytännön hyväksyminen kirkossa johtaisi repeämään niin kirkon sisällä kuin suhteessa menneiden sukupolvien kirkkoon sekä vahingoittaisi ekumeenisia suhteita niin luterilaisen kirkkoperheen sisällä kuin suhteessa useisiin muihin kirkkokuntiin. Jo nykyinen tilanne, jossa pappien sallitaan käytännössä vihkiä samaa sukupuolta olevia ilman sanktioita kirkon päätösten vastaisesti, repii kirkkoa sisäisesti.
Piispainkokouksen esityksen hyväksyminen johtaisi todennäköisesti sekä merkittävään määrään kirkosta eroamisia että monien kirkon viranhaltijoiden siirtymiseen muihin tehtäviin. (Aki-liittojen lausunto 9.12.2024)
Piispainkokouksen esityksestä käy ilmi, että Suomessa vuonna 2022 solmituista avioliitoista vain alle 1,9 % on ollut samaa sukupuolta olevien liittoja. Ruotsissa kirkollisen vihkimyksen on halunnut vain 20 % samaa sukupuolta olevista pareista. Mikäli samansuuntaiset luvut pätisivät myös Suomessa tämä merkitsisi vuosittain noin 85 vihkimystä. Näin ollen jo nykyisessä tilanteessa niitä pappeja, jotka ovat ilmoittaneet olevansa valmiita vihkimään kirkon päätösten vastaisesti samaa sukupuolta olevia pariskuntia on moninkertainen määrä suhteessa mahdollisiin vuosittaisiin vihkimyksiin. Tarjonta ylittää kysynnän. Lienee oikeutettua ihmetellä, miksi kirkon avioliittokäsityksen muutosta ajetaan kuin käärmettä pyssyyn. Miksi näin marginaalisen asian vuoksi ollaan valmiita vaarantamaan kirkon ykseys samaan aikaan kuin kysymykset, jotka koskettavat vähintäänkin kymmeniä tuhansia kirkon aktiiveja, sivuutetaan?
Piispainkokouksen esityksen julkaisemisen jälkeen 20 herätysliikejohtajaa 10 Suomen ev.-lut. kirkon piirissä toimivasta järjestöstä julkaisi 20.3.2024 avioliittokäsitystä ja kirkkoa koskevan yhteisen kannanoton, jonka allekirjoittajien joukossa myös itse olen. Kannanotossa todetaan, että Raamatun opetus avioliitosta on selkeä ja sitoo myös tämän päivän kristittyjä ja jatketaan:
”Sanoudumme irti sellaisesta hengellisestä opetuksesta ja niistä opettajista, jotka opettavat avioliitosta Raamatun vastaisesti.” […]
”Vetoamme kirkolliskokoukseen, että se hylkäisi piispainkokouksen Raamatun sanan vastaisen esityksen avioliittokäsityksen ja -käytännön muuttamisesta.
Piispainkokous on esityksellään avioliittokäsityksen muuttamisesta irtautunut kirkon virallisesta Raamattuun perustuvasta avioliitto-opetuksesta, johon piispat ovat itse virassaan sitoutuneet.
Jos kirkko luopuu virallisesti Raamatun opetuksesta avioliittokysymyksessä, asettuu se uudella merkittävällä tavalla Raamattua vastaan uskon ja elämän ylimpänä auktoriteettina.” […]
”Me allekirjoittaneet sitoudumme työskentelemään sen eteen, että jokaisella kristityllä on Suomessa hengellinen koti, jossa voi hyvällä omalla tunnolla olla osallisena myös siinä tilanteessa, jos Suomen ev.lut. kirkko muuttaa avioliittokäsitystään. Tämä on välttämätöntä, jotta myös tulevat sukupolvet saavat kasvaa raamatullisen opetuksen parissa Jumalan sanaan luottaen.” (sti.fi/kannanotto-avioliittokysymykseen)
Kannanotossa myös rauhoiteltiin kristittyjä ja kehotettiin välttämään konflikteja, asioiden kärjistämistä ja äkillisten johtopäätösten tekemistä.
Kirkossa on merkittävä määrä jäsenistöä, joille päätös avata kirkollinen avioliittoon vihkiminen samaa sukupuolta oleville olisi raja, jonka myötä kirkon katsottaisiin luopuneen tunnustuksestaan siinä määrin, ettei siihen voisi enää hyvällä omalla tunnolla kuulua. Tällöin kirkon ulkopuolelle päätyvien luterilaiseen tunnustukseen sitoutuneiden kristittyjen määrä todennäköisesti pakottaisi muodostamaan Suomen ev.-lut. kirkosta erillisen kirkollisen rakenteen, jotta nämä kristityt eivät jäisi heitteille.
Merkittävä osa kirkon aktiivijäsenistöä rakastaa Raamattuun ja luterilaiseen tunnustukseen sitoutunutta kirkkoamme niin paljon, että ovat tarvittaessa valmiita takaamaan sen jatkuvuuden Suomen ev.-lut. kirkon rakenteiden, yhteiskunnallisen aseman ja taloudellisten resurssien ulkopuolella.
3. Esityksen vaikutukset kirkkoherrojen, pappien ja muiden työntekijöiden omantunnonvapauteen
Piispainkokouksen esityksessä tavoitteena on taata papeille oikeus valita kahden avioliittokäsityksen välillä. Näiden yhtäläistä hyväksyttävyyttä korostetaan useassa kohdassa (s. 13, 15, 22 ja 23). Tosiasiallisesti valinnanvapaus ei kuitenkaan koskisi kirkkoherroja, joilla olisi velvollisuus huolehtia siitä, että samaa sukupuolta olevien kirkollinen vihkiminen mahdollistuu seurakunnassa. Esityksessä jää myös epäselväksi kirkon muiden viranhaltijoiden ja työntekijöiden oikeus kieltäytyä osallistumasta samaa sukupuolta olevien vihkimykseen. Monessa seurakunnassa on vain yksi kanttori, ja kanttoreista jopa 43,9 % kieltäytyisi osallistumasta näihin vihkimyksiin siinäkin tapauksessa, ettei valinnanvapautta annettaisi. (AKI-liittojen lausunto 9.12.2024, s. 4)
Esityksen mukaan ”henkilön avioliittokäsitys ei saa muodostua minkäänlaiseksi syrjinnän perusteluksi tai esteeksi, kun henkilöä valitaan virkaan tai työsuhteeseen” (s. 23). Tämä ei kuitenkaan estäisi sukupuolineutraalia avioliittokäsitystä kannattavia piispoja syrjimästä pappisvihkimystä hakevia teologeja avioliittokäsityksen perusteella. Käytännössä olisi hyvin vaikea estää syrjimästä kirkon tunnustukseen perustuvalla avioliittokannalla olevia viranhakijoita.
Esityksessä korostetaan tarkkarajaisuutta suhteessa pappien oikeuteen pitäytyä kirkon nykyisessä avioliittokäsityksessä. ”Pykälässä ehdotettu oikeus on tarkkarajainen ja koskee ainoastaan avioliittoon vihkimistä ja avioliiton siunaamista.” (s. 24) Siinä ei eritellä, olisiko papilla, muilla kirkon viranhaltijoilla ja työntekijöillä edelleen yhtäläinen oikeus opettaa ja julistaa kirkon nykyistä avioliittokäsitystä. Aito rinnakkaisuus edellyttäisi tätä, eikä siihen sisältyisi velvoitetta esittää toinen käsitys yhtä oikeana kuin kirkon tunnustukseen perustuva avioliittokäsitys.
On kuitenkin huomioitava, että kirkko voi omilla päätöksillään linjata ainoastaan siitä, tuleeko viranhaltijalle tai työntekijälle avioliittokäsityksensä mukaisesta toiminnasta seurauksia kirkon taholta eli saako tämä esimerkiksi huomautuksen tai menettääkö pappisoikeutensa. Kirkko ei kuitenkaan pysty määrittelemään sitä, kuinka yhdenvertaisuuslakia ja rikoslain §11 syrjintää koskevia säädöksiä sovelletaan yhteiskunnassa sen jälkeen, jos kirkko hyväksyy samaa sukupuolta olevien vihkimisen avioliittoon. Tällä hetkellä pappeja ei voida velvoittaa yhteiskunnan taholta vihkimiseen, koska kirkko ei vihi samaa sukupuolta olevia avioliittoon. Tilanne muuttuisi vaikeasti ennakoitavalla tavalla, mikäli tällaisesta vihkimyksestä tulisi kirkossa mahdollinen.
Perustevaliokunta tunnisti tämän problematiikan 1/2018 mietinnössään:
”Perusoikeuslainsäädännön tulkinnassa on katsottu, että pappi käyttää uskonnonvapauttaan ryhtyessään uskontokunnan palvelukseen. Tämän jälkeen hän ei voi vedota omaan henkilökohtaiseen vakaumukseensa perusteena poiketa uskontokunnan tunnustuksesta. Pappi ei voi siten kieltäytyä virkatehtävästä omantunnonvapauteensa vedoten, eikä perustevaliokunta ole aiemmin suhtautunut suopeasti ajatukseen sellaisten järjestelyiden luomisesta, joissa oppia ja etiikkaa koskevia ristiriitoja ratkaistaisiin säätämällä yksittäisille papeille erivapaus.” (PVK 1/2018, 42)
Muuttuneessa tilanteessa lain sovellus tulisi oikeusistuimilta, ei kirkolta. Kirkko voisi määritellä kirkkojärjestyksen avulla ainoastaan sen, tulisiko vihkimyksestä kieltäytyneille papeille ja muille viranhaltijoille tai työntekijöille kirkollisia seuraamuksia vai ei.
Tähän osittain verrattava tapaus oli pastori Ari Norron ja Pirkko Ojalan saamat tuomiot syrjinnästä Hyvinkäällä 2007, kun etukäteen sovitun vastaisesti ehtoollisjumalanpalvelusta avustamaan saapuikin naispastori. Perinteisellä virkakannalla oleva ja vierailevaksi saarnaajaksi saapunut Ari Norro ilmoitti sakastissa ennen messua voivansa tässä tapauksessa väistyä ja jättää osallistumatta messuun. Naispastori ehti kuitenkin poistua paikalta ensin, ja sakastin tapahtumat olivat seuraavana päivänä iltapäivälehtien otsikoissa.
Ari Norron toiminnassa ei ollut kirkon taholta moitittavaa, koska kirkolliskokouksen virkaratkaisuun sisältynyt ponsi lupasi kirkon piirissä vapauden toimia perinteisen virkakannan mukaisesti. Oikeuslaitoksen määräämä sakkotuomio syrjinnästä kuitenkin pysyi Korkeimpaan oikeuteen (KKO 2010:74) asti. Oikeuslaitoksen mukaan saarnaaminen messussa ei ole uskonnonharjoitusta, josta voisi kieltäytyä vakaumuksensa tähden. Tuskin siis avioliittoon vihkimistäkään pidettäisiin oikeudessa sellaisena uskonnonharjoituksena, josta olisi oikeus kieltäytyä uskonnollisen vakaumuksen vuoksi.
Lopullisesti asia ratkaistaisiin tuomioistuimissa, mutta jos perustuslaki, yhdenvertaisuuslaki ja rikoslaki ovat vastakkain kirkkojärjestyksen kanssa, voinemme esittää valistuneita arvailuja siitä, kumpi oikeussalissa voittaa.
4. Lopuksi
Yhteenvetona totean ensiksi, että piispainkokouksen esitys kahdesta avioliittokäsityksestä ei perustu kirkon tämänhetkiseen kirkkolaissa ja kirkkojärjestyksessä määriteltyyn tunnustukseen, vaan edellyttäisi muutoksia näitä koskeviin pykäliin. Toiseksi esitys ei hyvästä pyrkimyksestään huolimatta edistä ja varjele kirkon ykseyttä, vaan hyväksytyksi tullessaan päinvastoin johtaisi todennäköisesti kirkon jonkinasteiseen jakaantumiseen. Kolmanneksi esityksen hyväksyminen ei takaisi omantunnonvapautta muille kuin osalle nykyisestä papistosta ja vain kirkon sisäisesti. Oikeuden edessä kuka tahansa samaa sukupuolta olevien vihkimyksestä avioliittokäsityksensä tähden kieltäytyvä viranhaltija tai työntekijä voi joutua syytetyksi ja tuomituksi, mikäli esitys hyväksytään. Näistä syistä piispainkokouksen esitys rinnakkaisista avioliittokäsityksistä tulisi jättää raukeamaan.
Esityksen hyväksymisen sijaan ehdotan, että kirkollisessa keskustelussa korostettaisiin erilaisten avioliittokäsitysten sijaan jatkossa enemmän sitä, mikä yhdistää. Eri avioliittonäkemyksiä edustavat ovat yhtä mieltä siitä, että jokaisella ihmisellä on Jumalan kuvaksi luotuna ja Kristuksen lunastamana ääretön ihmisarvo. Keskustelussa tuskin päästään eteenpäin niin kauan kuin avioliittoon vihkimykselle annetaan merkityksiä ihmisarvon tunnustamisen toimituksena. Sen sijaan kirkon tulisi pitää kirkkaammin esillä kasteen merkitystä sakramenttina, jossa jokaiselle ihmiselle annetaan Jumalan täydellinen armo Kristuksen veressä riippumatta henkilökohtaisista ominaisuuksista. Jokaista kutsutaan myös elämään uskoansa todeksi seurakunnassa riippumatta siitä, elääkö avioliitossa vai naimattomana.
Viimeiseksi esitän vielä huomion siitä, ettei kirkossa ole käyty vielä perusteellista teologista arviointia siitä, kuinka etenkin feminismin eri muotojen vaikuttamiin muutoksiin sukupuolikäsityksessä tulee suhtautua. Vaatimus sukupuolineutraalista avioliitosta ei ole syntynyt tyhjästä, vaan sillä on hyvin selkeät ideologiset juuret. Eri avioliittokäsitysten taustalla on syvä erimielisyys siitä, kuinka ihmisten sukupuolisuus ja seksuaalisuus tulee ymmärtää.
Kirkon aiemmissa teologisissa selvityksissä ja kannanotoissa sitoudutaan komplementaristiseen sukupuolikäsitykseen, jonka mukaan Jumala on luonut naisen ja miehen omaksi kuvakseen, yhtäläisesti ihmisiksi, mutta erilaisuudellaan toisiaan täydentäviksi kumppaneiksi. ”Ja Jumala katsoi kaikkea tekemäänsä, ja kaikki oli hyvää.” (1. Moos. 1:31) Tähän kaikkeen hyvään sisältyi siis myös kaksijakoinen sukupuolijärjestelmä, jonka merkittävin ilmentymä on naisen ja miehen välinen avioliitto.
Nykyfeminismi sen sijaan tarkastelee sukupuolta biologisesta perustasta irrotettuna sosiaalisena konstruktiona, jonka perimmäisenä tarkoituksena on alistaa naisia, sekä sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjä. Kaksijakoista sukupuolijärjestelmää tarkastellaan patriarkaalisena alistusjärjestelmänä, joka tulee purkaa. (Mm. Judith Butler & Gayle Rubin) Vaatimus sukupuolineutraalin avioliiton hyväksymisestä liittyy juuri tähän tavoitteeseen purkaa biologisen sukupuolen merkitys yhteiskunnasta. Raamatun ja kristillisen opin näkökulmasta vääryys ei poistu ihmiskunnasta näillä keinoilla, koska alistamisen, sorron ja väkivallan lähde löytyy syntiinlankeemuksen seurauksena meistä jokaisesta.
Kirkon tulisi ottaa osaltaan selkeästi kantaa siihen, pitääkö se sukupuolta Jumalan tarkoittamana ja luomana hyvänä vai ihmisen keksimänä pahana. Perustavanlaatuinen analyysi ideologioista, joiden pohjalta muutosvaatimukset nousevat, on jätetty tekemättä ja siten selvittämättä, missä määrin niiden edustama maailmankuva ontologiasta lähtien on sovitettavissa yhteen kristillisen uskon kanssa ja missä määrin se olisi hylättävä. Tässä olisi kirkolla vielä työsarkaa, ja pyrin myös omalta osaltani vastaamaan tähän puutteeseen oman tutkimukseni kautta.
Soili Haverinen
Suomen teologisen instituutin pääsihteeri
soili.haverinen@sti.fi
Jeesuksen seitsemän sanaa ristillä
Julkaistu alunperin Sanansaattajassa pääsiäisenä 2022
Ristillä on vaikea hengittää. Sitäkin vaikeampaa ristillä on puhua. Ristiinnaulitun keho on taivutettu asentoon, jossa hengittäminen vaatii ponnistelua tukeutuen kivuliaasti jalat ja kädet lävistäviin nauloihin. Todennäköisesti kuolema saapuu lopulta pitkän kamppailun jälkeen tukehtumalla. Voi siis päätellä, ettei siinä tilanteessa ole varaa yhteenkään turhaan sanaan.
Raamattuun on tallennettuna seitsemän lausahdusta, jotka Vapahtajamme Jeesus sanoi riippuessaan ristillä. On käsittämätöntä rakkautta, että hän puhui noiden tuskiensa keskellä ylipäätään mitään. Loppua kohden lyhenevät lauseet avaavat meille sitä, millainen Vapahtajamme on ja mitä hän koki noiden tuntien aikana, jolloin koko ihmiskunnan kohtalo ratkaistiin.
- ”Isä, anna heille anteeksi. He eivät tiedä, mitä tekevät.” (Luuk. 23:34)
Kun Jeesusta tuomittiin, hän vaikeni syyttäjiensä edessä, eikä puolustanut itseään, mutta kun hänet oli ristiinnaulittu, hän puolustikin niitä, jotka olivat hänet ristiinnaulinneet, ja rukoili näiden puolesta. Profeetta Jesajan kirjassa tilannetta kuvataan edeltä käsin:
”Häntä piinattiin, ja hän alistui siihen,
ei hän suutansa avannut.
Kuin karitsa, jota teuraaksi viedään,
niin kuin lammas, joka on ääneti keritsijäinsä edessä,
ei hänkään suutansa avannut. […]
Hän otti kantaakseen monien synnit,
hän pyysi pahantekijöilleen armoa.” (Jes. 53:7,12)
Tällainen Vapahtajamme on. Hän ei väistä edes suurinta kärsimystä, eikä kärsimyksenkään keskellä yritä säästää omaa nahkaansa, vaan käyttää vähäiset voimansa syntisten puolustamiseen Jumalan edessä. Voit luottaa siihen, että näin hän tekee edelleen. Hän ei muutu. Olivatpa sinun syntisi kuinka suuret tahansa, hän puolustaa sinua Isän edessä tälläkin hetkellä ja rukoilee puolestasi.
2. ”Totisesti, jo tänään olet minun kanssani paratiisissa!” (Luuk 23:43)
Ristillä Jeesus kuulee enimmäkseen pilkkaa ympärillään, kunnes yllättävältä taholta – viereiseltä ristiltä – kuuluu rukous: »Jeesus, muista minua, kun tulet valtakuntaasi.»
Jeesus ei kysy rikollisen ansioluetteloa, koska tietää, ettei siitä löytyisi mitään kelvollista. Tämä ainoastaan kääntyy Jeesuksen – vierellään henkihieverissä riippuvan ja sitä enne verille ruoskitun miehen – puoleen, ja ilmaisee uskovansa hänen kuninkuuteensa. Rikollinen taatusti tietää, että ristiinnaulituilla on tapana kuolla eikä nousta valtaistuimelle. Miten hän tuli uskoon? Kuinka hän vakuuttui siitä, että viereiselle ristille tuomittu Jeesus on todella kuningas, jolla on todellinen kuolemankin voittava valtakunta? Ehkä Jeesuksen olemuksessa oli jotain sellaista, joka sai hänet ottamaan todesta Pilatuksen kirjoituttaman kyltin ”Jeesus Nasaretilainen juutalaisten kuningas”. Tai ehkäpä Jeesuksen rukous ristiinnaulitsijoidensa puolesta oli jotain sellaista, mikä upposi häneen syvemmin kuin ne naulat, joiden varassa hän parhaillaan roikkui.
Kuinka vakuuttuminen olikin tapahtunut, tuossa tilanteessa rikollinen lienee ollut ainoa ihminen maan päällä, joka on pitänyt Jeesusta kuninkaana, jolla on tulevaisuutta. Jeesus kuulee tämän uskossa lausuman rukouksen ja lupaa olla hänen kanssaan paratiisissa jo samana päivänä.
Tällainen Vapahtajamme on. Hänellä oli aikaa kuulla rikollisen rukous, vaikka tämä ei ollut koko elämänsä aikana tehnyt mitään ansaitakseen sen, eikä pystynyt enää tekemään mitään osoittaakseen kiitollisuuttaan hänelle. Voit luottaa siihen, että näin hän tekee edelleen. Hän ei muutu. Tälläkin hetkellä hänellä on aikaa kuulla sinun rukouksesi. Tänäänkin hän lohduttaa sinua sillä, että sinut kutsutaan iankaikkiseen elämään, vaikka ansioluettelossasi ei lukisi muuta kuin rikoksia.
3. ”Nainen, tämä on poikasi!”[…] ”Tämä on äitisi!” (Joh 19:26-27)
Ristillä Vapahtajamme ei käperry itseensä ja omaan kärsimykseensä, vaan huomaa äitinsä ja opetuslapsensa Johanneksen ristin juurella. Hänen elämänsä tässä maailmassa ei enää pitkään jatku, mutta heidän jatkuu. Jeesus rakasti omiaan loppuun asti ja kunnioitti äitiään delegoimalla Johannekselle tehtävän huolehtia tästä.
Uskovankaan elämä ei ole pelkkää hengellisyyttä, vaan tarvitsemme inhimillistä huolenpitoa ja rakkautta. Jeesus osoitti, ettei hän ole kiinnostunut pelkästään huolehtimaan meidän tulevasta elämästämme iankaikkisessa taivaallisessa valtakunnassa, vaan hän tahtoo pitää huolta meistä myös tässä elämässä.
Tällainen Vapahtajamme on. Hän huolehti omiensa maanpäällisestä elämästä vielä silloinkin, kun hänen omansa on päättymässä. Hän ei muutu. Voit luottaa siihen, että hän välittää sinun arjestasi ja sen vaikeuksista tänäänkin.
4. ”Eeli, Eeli, lama sabaktani?” ”Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut?” (Matt 27:46; Mark 15:34)
On jo iltapäivä. Puolen päivän aikaan alkanut pimeys on kestänyt kolme tuntia, kun Jeesus huutaa Psalmin 22 sanoin ”Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut?” Hänen päällään on koko ihmiskunnan synnin ja pimeyden paino. Hän kantaa Jumalan vihan, joka kohdistuu meidän pahuuteemme, ja joutuu siksi Jumalan hylkäämäksi. Sen yksinäisempi ei kukaan voi olla. Psalmin 22 aloitussanat johtavat meidät koko psalmiin, joka avaa meille Jeesuksen kokemuksia ristillä:
”Mutta minä olen maan mato, en enää ihminen, olen kansani hylkäämä, ihmisten pilkka.
Kaikki ilkkuvat, kun minut näkevät, pudistavat päätään ja ivaavat minua:
»Hän on turvannut Herraan, auttakoon Herra häntä.
Herra on häneen mieltynyt, pelastakoon siis hänet!»” (Ps. 22:7-9)
Tällainen Vapahtajamme on. Hän suostui Jumalan hylkäämäksi. Hän suostui tähän meidän kannaltamme autuaaseen mutta hänen kannaltaan karmeaan vaihtokauppaan. ”Sen, joka ei synnistä tiennyt, hän meidän tähtemme teki synniksi, että me hänessä tulisimme Jumalan vanhurskaudeksi.” (2. Kor. 5:21, UT38) Niin paljon hän sinua rakastaa. Hän ei muutu. Voit luottaa siihen, että hän ei sinua hylkää.
5. ”Minun on jano” (Joh 19:28)
Ristillä Jeesus ei ainoastaan siteerannut Psalmia 22, hän eli sitä todeksi. Psalmi jatkuu: ”Kurkkuni on kuiva kuin ruukunsiru, kieleni on tarttunut kitalakeen.” (Ps. 22:16) Suun kuivuminen ja voimakas jano ovat seurausta voimakkaasta verenvuodosta. Ristille oli naulittu todellinen ihminen ja kuitenkin todellinen Jumala. Häneltä, joka lahjoittaa meille kaiken, puuttui itseltään kaikki muu kuin kärsimys. Janoonsa hänelle tarjottiin etikkaa Psalmin ennustuksen mukaisesti (Ps 69:22).
Meille janoisille hän tarjoaa elävää vettä. ”Jos joku janoaa, niin tulkoon minun tyköni ja juokoon. Joka uskoo minuun, hänen sisimmästään on, niinkuin Raamattu sanoo, juokseva elävän veden virrat.” (Joh. 7:37-38)
Tällainen Vapahtajamme on. Hän ei väistänyt ruumiillista kärsimystä, jossa hänet riisuttiin kaikesta inhimillisestä voimasta. Hän otti ristille meidän janomme, jotta voi avata meille elävän veden virrat. Hän ei muutu. Mitä sinä tällä hetkellä janoatkin, voit luottaa siihen, että Vapahtajasi tietää, miltä sinusta tuntuu ja pystyy auttamaan sinua.
6. ”Se on täytetty!” (Joh 19:30)
Nämä ovat Jeesuksen viimeiset ihmisille osoitetut sanat ristillä. Kuinka yksinkertaiset ja ihanat ne ovatkaan! Niissä lienee evankeliumi kaikkein kiteytetyimmässä muodossa. Se on täytetty. Ei mitään lisäehtoja, ei mitään selityksiä, vaatimuksia tai muttia. Se on täytetty.
Jeesus ilmaisee, että hän on suorittanut Jumalalta saamansa tehtävän maan päällä loppuun. Hän on täyttänyt Jumalan lain vaatimukset sekä noudattamalla sen määräyksiä että antamalla täydellisen uhrin meidän puolestamme, jotka emme ole niitä pystyneet täyttämään. ”Niin ei nyt siis ole mitään kadotustuomiota niille, jotka Kristuksessa Jeesuksessa ovat.” (Room. 8:1 ) Pelastus on täydellinen ja valmis.
Tällainen Vapahtajamme on. Hän ei jättänyt pelastustyötään puolitiehen. Hän ei jättänyt sovittamatta ainuttakaan syntiäsi. Voit luottaa siihen, että millaiset lankeemuksesi ovatkin, ne ovat jo olleet Jeesuksen päällä ristillä. Tämä ei koskaan muutu. Aina kun huomaat itsessäsi uuden synnin ja viet sen hänelle, hän vastaa: ”Se on täytetty! Tämänkin synnin olen täysin sovittanut verelläni.”
7. ”Isä, sinun käsiisi minä uskon henkeni” (Luuk 23:46)
Kolme tuntia kestäneen pimeyden halkoo kaksi voimakasta ääntä. Ensin temppelin paksu esirippukangas repeää auki ylhäältä alas ja kaikkein pyhin tulee näkyviin. Enää mikään ei voi erottaa katuvaa syntistä Pyhästä Jumalasta. Tämän jälkeen Jeesus huutaa ”Isä, sinun käsiisi minä uskon henkeni” ja henkäisee viimeisen kerran.
Piina on päättynyt, ihmiskunnan synnin rangaistus on kärsitty. Jeesus jättää henkensä Isän käsiin. Hänen ruumiinsa päätyy hänen ystäviensä käsiin ja hautaan suuren kiven taakse, mutta hänen henkensä on Isän käsissä, Isän, joka ottaa hänen uhrinsa vastaan.
Siunattua pääsiäistä!
HERÄTYSLIIKEJOHTAJIEN KANNANOTTO RAAMATULLISEN AVIOLIITTOKÄSITYKSEN PUOLESTA
- Raamatun opetus avioliitosta on selkeä ja yksiselitteinen
- Uuden testamentin opetus avioliitosta on selkeä. Avioliitto on yhden miehen ja yhden naisen välinen liitto, joka on tarkoitettu elämän kestäväksi. (Hepr. 13:4)
- Homoseksuaaliset parisuhteet eivät ole Jumalan tahto. Raamattu kutsuu tällaisia suhteita synniksi. (Room. 1:22-28)
- Raamatusta ei löydy yhtään kohtaa, jossa suhtauduttaisiin myönteisesti tai osoitettaisiin hyväksyntää homoseksuaaliselle elämänmuodolle. Kristitty ei voi siunata syntiä. Raamatun opetus sitoo kristittyä myös tänä päivänä.
- Homoseksuaalisen taipumuksen kanssa kipuilevat ihmiset eivät ole jollain tavoin syntisempiä kuin muut ihmiset. Olemme sitoutuneet tukemaan ja rohkaisemaan homoseksuaalisuutta kokevia kilvoittelemaan Raamatun mukaisessa elämässä.
- Jokainen syntinen on Jumalalle rakas ja hänelle kuuluu kutsu parannukseen, syntien anteeksiantamukseen ja Jumalan armoon Kristuksen tähden.
- Suositus menettelytavoista kirkon luopuessa Raamatun opetuksesta avioliiton suhteen
- Olemme yksiselitteisesti ja vakaasti sitoutuneet Raamatun opetukseen avioliitosta.
- Emme hyväksy samaa sukupuolta olevien henkilöiden parisuhteiden siunaamista emmekä tällaisessa parisuhteessa elämistä.
- Edellytämme, että järjestöjemme työntekijät opettavat avioliitosta Raamatun mukaisesti.
- Sanoudumme irti sellaisesta hengellisestä opetuksesta ja niistä opettajista, jotka opettavat avioliitosta Raamatun vastaisesti.
- Tunnistamme kirkollisten toimitusten olevan sinänsä päteviä niiden toimittajasta riippumatta, jos ne on toimitettu Raamatun opetuksen mukaisesti. Suosittelemme vahvasti, että Raamattuun pitäytyvät kristityt käyttävät toimituksissa sellaisia pappeja, jotka sitoutuvat Raamatun opetukseen avioliitosta.
- Sitoutuminen vaihtoehtoisen ratkaisun löytämiseen
- Vetoamme kirkolliskokoukseen, että se hylkäisi piispainkokouksen Raamatun sanan vastaisen esityksen avioliittokäsityksen ja -käytännön muuttamisesta.
- Piispainkokous on esityksellään avioliittokäsityksen muuttamisesta irtautunut kirkon virallisesta Raamattuun perustuvasta avioliitto-opetuksesta, johon piispat ovat itse virassaan sitoutuneet.
- Jos kirkko luopuu virallisesti Raamatun opetuksesta avioliittokysymyksessä, asettuu se uudella merkittävällä tavalla Raamattua vastaan uskon ja elämän ylimpänä auktoriteettina.
- Me allekirjoittaneet sitoudumme työskentelemään sen eteen, että jokaisella kristityllä on Suomessa hengellinen koti, jossa voi hyvällä omalla tunnolla olla osallisena myös siinä tilanteessa, jos Suomen ev.lut. kirkko muuttaa avioliittokäsitystään. Tämä on välttämätöntä, jotta myös tulevat sukupolvet saavat kasvaa raamatullisen opetuksen parissa Jumalan sanaan luottaen.
- Syntymässä olevassa uudessa kirkollisessa tilanteessa rohkaisemme uskovia välttämään konflikteja ja tarpeetonta kärjistämistä sosiaalisen median keskustelupalstoilla tai muissa kohtaamisissa. Ketään ei pidä loukata tarkoituksellisesti. Kehotamme uskovia rukoukseen ja välttämään äkillisten johtopäätösten tekemistä.
- Rukouksemme olkoon, että Jumala antaisi meille voimia varsinaiseen tehtäväämme: julistaa evankeliumia sielujen iankaikkiseksi autuudeksi, sillä Jumala tahtoo, ettei kukaan hukkuisi (2 Piet. 3:9).
20.3.2024
Allekirjoittaneet:
Tom Säilä, toiminnanjohtaja, Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys
Sari Mäkimattila, hallituksen puheenjohtaja, Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys
Daniel Nummela, toiminnanjohtaja, Suomen Ev.lut. Kansanlähetys
Niilo Räsänen, varatoiminnanjohtaja, Suomen Ev.lut. Kansanlähetys
Lauri Vartiainen, toiminnanjohtaja, Suomen Raamattuopiston Säätiö
Petri Kortelahti, julistustyön johtaja, Suomen Raamattuopiston Säätiö
Albert Häggblom, verksamhetsledare, Svenska Lutherska Evangeliföreningen i Finland
Tomas Klemets, hemlandsledare, Svenska Lutherska Evangeliföreningen i Finland
Daniel Asplund, verksamhetsledare hemlandsmission, Laestadianernas Fridsföreningars Förbund
Vesa Pöyhtäri, verksamhetsledare för utlandsmission och media, Laestadianernas Fridsföreningars Förbund
Jukka Paananen, lähetysjohtaja, Lähetysyhdistys Rauhan Sana
Matti Rahja, hallituksen puheenjohtaja, Lähetysyhdistys Rauhan Sana
Eeva Pouke, toiminnanjohtaja, Uusheräys
Tuomo Lahtinen, johtokunnan varapuheenjohtaja, Uusheräys
Timo Laato, pastori, Länsi-Suomen Rukoilevaisten yhdistys
Pertti Helkkula, puheenjohtaja, Länsi-Suomen Rukoilevaisten yhdistys
Soili Haverinen, pääsihteeri, Suomen teologinen instituutti
Vesa Ollilainen, teologinen asiantuntija, Suomen teologinen instituutti
Sakari Siltala, hallituksen varapuheenjohtaja, Esikoiset ry
Eero Nieminen, tiedotus- ja julkaisutoimikunnan puheenjohtaja, Esikoiset ry
Piispainkokouksen esitys johtaa harhaan
Piispainkokous on päättänyt kokouksessaan 12.3.2024 esittää kirkolliskokoukselle kirkkojärjestyksen muuttamista niin, että jatkossa kirkko kulkisi kaksilla eri suuntaan vievillä raiteilla avioliittokäsityksensä ja -käytäntönsä suhteen. Esityksen mukaan kirkossa hyväksyttäisiin sekä kirkon uskoon ja tunnustukseen perustuva perinteinen avioliittokäsitys että uusi ajan hengen mukainen avioliittokäsitys. Piispainkokouksen tiedotteen voi lukea täältä: @kirkko_evlhttps://evl.fi/tiedote/piispainkokous-ehdottaa-kirkkojarjestykseen-kahden-rinnakkaisen-avioliittokasityksen-mallia/
Esityksen takana oli yhdeksän piispaa kymmenestä. On hienoa, että Lapuan piispa Matti Salomäki rohkeni esittää päätöksestä eriävän mielipiteen, vaikka sekä kollegiaalinen paine että julkisuuden paine on kova. On tärkeää, että tässä tapauksessa piispojen kollegiaalisuus murrettiin, eikä annettu julkisuuteen yksimielisyyden harhakäsitystä. Olen kuitenkin surullinen, että vain yhdeltä piispalta löytyi rohkeutta pysyä paineen alla kirkon tunnustuksessa. Tämä tulee johtamaan moniin kirkostaeroamisiin, koska moni olettaa piispojen kannan olevan kirkon kanta. Esityksellä ei kuitenkaan nähdäkseni ole edellytyksiä mennä läpi kirkolliskokouksessa 3/4 määräenemmistöllä.
Piispainkokouksen esittämää kaksien raiteiden mallia on esitetty aiemminkin mm. professori Eila Helander vuonna 2017 ja emeritusarkkipiispa John Vikström 2021 eikä se olennaisesti eroa aloitteesta, jonka kirkolliskokous torjui 2018.
Piispainkokouksen esitys sisältää väitteitä, jotka eivät pidä paikkaansa. Se antaa ymmärtää, että mikäli samaa sukupuolta olevien kirkollinen vihkiminen sallittaisiin, kirkossa voisi olla yhtä aikaa voimassa kaksi avioliittokäsitystä ja kristillisellä avioliittokäsityksellä olevat papit voisivat kieltäytyä vihkimästä homopareja. Tämä ei pidä paikkaansa, koska välittömästi muutoksen myötä papeilta katoaisi Suomen lain edessä oikeudellinen peruste kieltäytyä vihkimästä. Muutoksen jälkeen perinteisellä kannalla olevat papit olisivat vapaata riistaa lain edessä, vaikka kirkko ei heitä pakottaisi. Tällä hetkellä perustuslain uskonnonvapaussäännökset turvaavat Suomen evankelis-luterilaisen kirkon pastoreille oikeuden olla vihkimättä samaa sukupuolta olevia pareja, koska kirkko ei tunnusta samaa sukupuolta olevien kirkollista avioliittoa. Mikäli kirkkojärjestystä muutettaisiin piispojen esittämällä tavalla, tämä perustuslain suoja poistuisi, koska samaa sukupuolta olevien avioliitto olisi kirkon tunnustama, eikä siten pastorilla olisi laillista perustetta olla vihkimättä.
Kun on tiedossa, millä tavalla aktivistit toimivat, lienee selvää, että ensimmäisenä vihkimystä lähdettäisiin kysymään juurikin konservatiiveiksi tiedetyiltä pastoreilta, jotta nämä saataisiin syytteeseen lain edessä.
Näin ollen, mikäli jotain niin erikoista tapahtuisi, että esitys menisi kirkolliskokouksessa läpi, olisivat perinteisellä avioliittokannalla olevat pakotettuja uskonnonvapautensa turvaamiseksi perustamaan välittömästi kirkon, jossa avioliitto on vain naisen ja miehen välinen. Suomen ev.-lut. kirkko ei pystyisi enää takaamaan heille uskonnonvapauden suojaa uskonnollisena yhdyskuntana. On vaikea käsittää, millaisella ajatusakrobatialla piispat ovat saaneet sen käsityksen, että heidän esityksensä edistäisi kirkon ykseyttä. Päin vastoin se johtaisi kirkon välittömään jakautumiseen nykyisen virkakysymyksen aiheuttaman hitaan murentamisen sijaan.
Kirkolliskokous on siis paljon vartijana. Toivotan sille voimia, viisautta ja kestävyyttä taisteluun. Oma paikkani on nyt tällä kaudella vaihtopenkillä esirukoilijana ja kannustajana.
Ehdolla kirkolliskokoukseen Helsingin hiippakunnassa
Suomen ev.-lut. kirkolle valitaan uusi kirkolliskokous ja sen hiippakunnille hiippakuntavaltuustot 13.2. 2024.
Olen ehdolla molemmissa vaaleissa Helsingin hiippakunnan Sanasta elämään -maallikkolistalla.
Olen toiminut kuluneen kauden sekä kirkolliskokousedustajana että hiippakuntavaltuutettuna. Kirkolliskokouksessa toimin teologisia asioita valmistelevassa perustevaliokunnassa.
Kirkolliskokous on Suomen ev.-lut. kirkon ylin päättävä elin.
Haluan omalta osaltani vaikuttaa siihen, että kirkko tunnustaa ajassamme rohkeasti ”sitä Raamattuun perustuvaa kristillistä uskoa, joka on ilmaistu luterilaisissa tunnustuskirjoissa, ja pitää korkeimpana ohjeenaan periaatetta, että kaikkea oppia kirkossa on tutkittava ja arvioitava Jumalan pyhän sanan mukaan.”
Helsingin hiippakunnan seurakuntien luottamushenkilöt voivat äänestää minut jatkokaudelle kirkolliskokousvaalissa numerolla 153 ja hiippakuntavaltuuston vaalissa numerolla 32.
Menneen kauden kirkolliskokouspuheenvuoroni löydät sivulta: https://soilihaverinen.fi/kirkolliskokouspuheenvuorot/
Voimannäyttöä vai lenkki epäonnistumisten ketjussa?
Venäjällä lukuvuoden asuneena ja kieltä osaavana luulin ymmärtäväni jotain Venäjän näkökulmasta ja tavoitteista. Nyt täytyy myöntää, että en ymmärrä. Nähdäkseni Venäjä voi tässä sodassa vain hävitä tai se on jo hävinnyt.
On mahdoton ajatus, että se pystyisi alistamaan Ukrainan kansan valtaansa, vaikka se sotilaallisella voimalla pystyisikin aluksi nopeasti ottamaan Ukrainan valtion hallintaansa. On kuitenkin aivan eri asia valloittaa maa kuin hallita kansaa.
Ukraina on suuri kansa, jolla on merkittävä maanpuolustustahto. Tämä tahto ei nujerru sotilaallisen ylivoiman alla. Venäjän joukoissa taas on paljon sellaisia nuorukaisia, joilla on ollut elämälleen muitakin suunnitelmia, kuin lähteä kuolemaan hyökkäyssodassa veljeskansaa vastaan. Venäjän hyökkäys Ukrainaan on perheväkivaltaa.
Mahdollistaakseen hyökkäyksen Venäjä on joutunut pyörittämään melkoista valhelinkoa sekä omaa kansaansa kohtaan että ulospäin. Muistan sen katkeruuden, joka venäläisillä oli vallanpitäjiä kohtaan kommunismin romahtamisen jälkeen, koska heille oli valehdeltu. Koko kansaa oli petetty valtavalla valheiden verkolla. Miksi venäläiset antavat sen tapahtua taas? Kuinka kauan he jaksavat ylläpitää hallintoa, joka ei ole lainkaan kiinnostunut heidän hyvinvoinnistaan, vaan ainoastaan saavuttamaan suuria sotilaallisia voittoja heidän poikiensa verellä?
Tämän sodan lopettaminen ei ole ensisijaisesti Ukrainan tai NATON tehtävä,. Se on Venäjän kansan tehtävä. He päättävät sen, kuinka pitkään he antavat hallita itseään valheiden voimalla. He päättävät, kuinka paljon heiltä saa viedä, jotta valtaeliitillä olisi resursseja harjoittaa väkivaltaa myös maan rajojen ulkopuolella. Toivon, että venäläiset suurena kansana, sekä kukin henkilökohtaisesti, ottavat vastuun siitä, mitä tapahtuu, ja laittavat sille pisteen.
Toivon ja rukoilen sekä Ukrainan että Venäjän kansojen parasta, enkä pidä näitä toistensa vastakohtina. Venäjän nykyinen hallinto on tekemässä kovaa vauhtia kummankin näiden elämästä hirvittävää.
Jäljelle jää kysymys, miksi Venäjän hallinto toimii näin? Tulisiko hyökkäystä katsoa voimannäytön sijaan pitkän epäonnistumisten ketjun toivottavasti viimeisenä lenkkinä? Putinilta odotettiin paljon, mutta mitä hän on lopulta saanut aikaan? Ajavatko epäonnistumiset hallitsemisen merkittävimmillä alueilla eli omien kansalaisten elinolosuhteiden parantamisessa hakemaan epätoivoisesti onnistumisia ja näyttöjä siellä, missä Putin olettaa olevansa vahvoilla – sotilaallisessa voimankäytössä? Onko epäonnistuminen koronaepidemian hoidossa peitettävä sekä omien että ukrainalaisten verellä? Syytä voi vain arvailla, mutta minun on vaikea nähdä tätä järjetöntä ja epäinhimillistä hyökkäystä missään muussa valossa.
Tuleeko Isän valta purkaa kirkosta?
Puheenvuoro kirkolliskokouksen täysistunnossa 4.11. 2020 klo 9:00, § 2 Kirkon nelivuotiskertomus vuosilta 2016-2019 – Lähetekeskustelu jatkuu.
Arvoisa puheenjohtaja, hyvät kirkolliskokousedustajat,
kiitän lämpimästi kirkon nelivuotiskertomuksesta, joka avaa kaunistelematta niitä haasteita, joiden keskellä kirkko elää ja toteuttaa tehtäväänsä. Kertomus on erinomainen työväline kirkon työn kehittämiseen.
Eilen alkaneessa keskustelussa edustaja Pauliina Järvinen nosti esiin kertomuksen havainnon siitä, että patriarkaalinen arvomaailma on erityisesti nuorempien sukupolvien naisille luotaantyöntävä, ja haastoi kirkkoa patriarkaalisuuden purkutalkoisiin.
Myös nelivuotiskertomuksessa esitetään yhtenä johtopäätöksenä kristillisten ei-patriarkaalisten hengellisyyden muotojen vahvempi esiin nostaminen, mitä tällä sitten tarkoitetaankin.
Niin, mitä sillä tarkoitetaan? Patriarkaalisuus on isän valtaa. Miten Isän valta puretaan kirkosta?
Patriarkaalisuuden purkaja ei voi johdonmukaisesti aloittaa messua Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.
Patriarkaalisuuden purkaja ei voi päättää messua Herran siunaukseen.
Patriarkaalisuuden purkaja ei voi johdonmukaisesti rukoilla Isää meidän ja ylistää hänen valtaansa, voimaansa ja kunniaansa iankaikkisesti, aamen.
Tämäkö on se tehtävä, johon Herramme Jeesus Kristus kirkkonsa lähetti ja lähettää?
Vai lähettikö hän kuitenkin tekemään kaikki kansat, myös x-, y, ja z-sukupolvista, hänen opetuslapsikseen?
Onko kirkko umpikujassa patriarkaalisuutensa kanssa? Onko valittavana vain nämä kaksi vaihtoehtoa, joko kristillisen uskon poistaminen kirkosta tai uusien sukupolvien menettäminen ja kutistuminen pieneksi konservatiivikerhoksi?
Tilanne ei ole näin lohduttoman mustavalkoinen.
On sellaista isän valtaa, joka alistaa, nöyryyttää ja halventaa, mutta on myös Isän valta, kaikkivaltiaan Isän valta, joka nostaa kantaa ja pelastaa. Monelle nuoren sukupolven edustajalle vain edellinen vääristynyt patriarkaalisuus on tuttua.
On herroja, jotka alentavat heikompia ja uhraavat nämä pelastaakseen itsensä,
mutta kirkolla on Herra, joka alensi itsensä ja uhrasi ristillä itsensä jokaisen ihmisen puolesta.
Toki kirkossa tulee arvioida patriarkaalisuuden vääristymiä ja oikaista niitä, mutta patriarkaalisuutta ei voi purkaa kirkosta purkamatta siitä koko kristillistä uskoa.
Siksi patriarkaalisuuden purkamisen sijaan kirkon tulee vahvistaa opetustansa Kaikkivaltiaasta Isästä, joka käyttää valtaansa antamalla jokaiselle ihmiselle äärettömän arvon, ja Herrasta, joka kumosi vääristyneen patriarkaalisuuden osoittamalla täydellistä rakkautta aina ristille asti.
Tämä opetus löytyy Raamatusta, joka on jäänyt nuoremmilta sukupolvilta vielä avaamatta. Kirkon tehtävä on johdattaa heidät Raamatun ääreen.
Nuoret sukupolvet tarvitsevat myös messuyhteisöjä, joissa selkeän opetuksen ja ehtoollisen lisäksi toteutuu käytännön yhteisöllisyys ja hengellisen elämän jakaminen. He eivät enää sitoudu instituutioon perinteen vuoksi, mutta he voivat sitoutua yhteisöön, joka on heille merkityksellinen ja jossa he voivat kasvaa Jumalan tuntemisessa.
Vain näillä tavoilla myös x, y, ja z-sukupolvien edustajat saavat mahdollisuuden kasvaa Jeesuksen opetuslapsiksi. Vain näillä tavoilla heidät saadaan liittymään takaisin kirkon yhteyteen ja pysymään siinä.
Kiitos.
Kotihoidon tuen Vantaa-lisää tulee poistamisen sijaan jatkaa ja korottaa
Vantaan kaupunginjohtajan budjettiesityksessä 2021 ehdotetaan lasten kotihoidontuen kuntalisän poistamista kokonaan. Sivistystoimen johtajan aiemmassa esityksessä ehdotettiin tuen leikkaamista 36 €:lla. Esityksen lasten kotihoidontuen heikentämisestä osoittavat vieraantumista lapsiperheiden arjesta. Tällaisilla toimilla Vantaa karkottaa muihin kuntiin juuri niitä asukkaita, jotka voisivat muodostaa vakaan pohjan niin kaupungin yhteisöllisyydelle kuin taloudellekin. On myös vastuutonta esittää tällaista raippaa lapsiperheille tilanteessa, jossa syntyvyys on historiallisen alhaisella tasolla.
Lasten kotihoidontukea maksetaan kotona hoidettavista lapsista siihen asti kuin lapsi täyttää kolme vuotta. Tuki koostuu hoitorahasta 338,34 € ja tulosidonnaisesta hoitolisästä 0 – 181,07 €. Varsinaisen kotihoidontuen lisäksi osa kunnista maksaa tukeen kuntalisää. Vantaalla kuntalisää maksetaan 216€ siihen asti, kun lapsi täyttää 1,5 vuotta eli käytännössä yhdeksän kuukauden ajan vanhempainrahakauden jälkeen. Kokoaikaisen päivähoidon lapsikohtaiset kustannukset kaupungille ovat vuodessa laskennallisesti noin 9000€, mutta todellisuudessa pienempien lasten kohdalla suuremmat. Päivähoitomaksut kattavat tästä vain pienen murto-osan.
Kaupunginjohtajan ehdotuksessa halutaan siis poistaa tuo 9 kk:n ajan maksettava Vantaa-lisä alle 1,5 vuotiailta. Tuen poistoa perustellaan muun muassa maahanmuuttajalasten kielen oppimisella, vaikka alle 1,5 vuotiaalle on merkittävintä oppia oma äidinkieli mahdollisimman hyvin. Vieraiden kielien oppiminen perustuu oman kielen vahvalle osaamiselle. Jos tämä oppiminen vaarantuu, lapsesta voi kasvaa puolikielinen, joka ei puhu eikä kirjoita mitään kieltä hyvin. Maahanmuuttajalasten liian varhainen siirtyminen kunnalliseen päivähoitoon voi siis päin vastoin vahingoittaa heidän kehitystään ja oppimistaan. Maahanmuuttajalasten edulla lisän poistoa ei siis voi perustella. He ehtivät kyllä oppia suomea, vaikka aloittaisivat päivähoidon vasta kolmivuotiaina.
Valtuuston iltakoulussa kysyin, kuten muutaman kerran aiemminkin ollessani opetuslautakunnan jäsen, kuinka moni vantaalaisista kotihoidontuen saajista saa myös toimeentulotukea. Kysymykseen vastattiin, kuten ennen, ettei tällaista tietoa ole saatavilla, koska kyseessä on erilaiset tuet, joilla on erilaiset perusteet. Tukien erilaisuuden ei käsittääkseni pitäisi estää kaupunkia tekemästä asiasta koostetta, kunhan yksityisyyden suojaa ei vaaranneta. Tieto olisi merkittävä kotihoidontuen määrää ja toimivuutta arvioitaessa.
Kotihoidontuen liian matala taso rasittaa sosiaalitoimen resursseja, koska se ajaa lapsiperheköyhyyteen ja toimeentulotuen saajaksi perheitä, joiden elämäntilanteessa ei ole mitään muuta sosiaalisen tuen tarvetta kuin lasten saamisen vuoksi liian matala toimeentulo. Olisi resurssien mielekkään kohdentamisen kannalta järkevintä nostaa kotihoidon tuki kuntalisineen koko kolmen vuoden ajaksi sellaiselle tasolle, että toimeentulotuen tarve poistuu kokonaan. Helposti käy niin, että ollaan tyytyväisiä, kun saadaan vähennettyä menoja sivistystoimen puolella, vaikka samat kulut siirtyvät sosterin puolelle, ja samalla perheiden elämä hankaloituu ja sosterille tulee lisää töitä, koska toimeentulotuki edellyttää erilaista harkintaa.
Vantaan kaltaisessa kaupungissa, jossa väestö kasvaa hurjaa vauhtia, on järjetöntä olla maksamatta tuntuvaa kuntalisää kotihoidontukeen, koska sillä vähennetään myös uusien päiväkoti-investointien tarvetta juoksevien päivähoitokulujen lisäksi. Etenkin nykyisessä tilanteessa, jossa subjektiivinen päivähoito-oikeus on laajennettu kokopäiväiseksi, tarvitaan porkkanaa siihen, ettei lapsia pidetä turhaan kokopäiväisessä kunnallisessa päivähoidossa. Kuntalisä on halpa ja perheiden valinnanvapautta lisäävä keino säästää päivähoitokuluissa. Kaikki osapuolet voittavat. Siksi siinä ei todellakaan ole varaa minkäänlaiselle leikkaukselle vaan sitä tulisi sekä korottaa että jatkaa kolmivuotiaaksi asti, jotta se oikeasti olisi realistinen vaihtoehto keskituloiselle itsensä elättävälle ihmiselle. Vantaan suurempi osuus kotihoidontuen käyttäjissä johtuu todennäköisesti muita kaupunkeja suuremmasta maahanmuuttajaprosentista. Äitien jääminen lasten kanssa kotiin on normi monien maahanmuuttajien taustakulttuureissa, eikä asia heidän kohdallaan muutu, vaikka perhe ajettaisiin talousvaikeuksiin tukia leikkaamalla. Niiden maahanmuuttajien kohdalla, jotka elävät jo nyt toimeentulotuella, kuntalisän leikkauksella ei ole mitään vaikutusta tulotasoon. Leikkaus kohdistuu niihin lapsiperheisiin, jotka elättävät itsensä ja jotka myös pääasiassa kustantavat kaupunkimme palvelut.
Kotihoidon tuen Vantaa-lisän leikkaus johtaisi siihen, että työssä käyvän väestön keskuudessa omien lasten kotihoito muuttuisi yhä enemmän varakkaiden luksukseksi, kun tavalliset asuntovelkaiset kansalaiset joutuisivat ja joutuva jo nyt laittamaan lapsensa päiväkotiin varhemmin kuin haluaisivat.
Täysiaikaisessa päivähoidossa lapsi saa päivittäin kolme ateriaa: Aamupalan, lounaan ja välipalan. Pienituloiset eivät maksa päivähoidosta mitään. On ymmärrettävää, että heidän tässä tapauksessa todellakin kannattaa laittaa lapset päivähoitoon, vaikka molemmat vanhemmat olisivat kotona. Merkitseehän lasten päivähoidossa oleminen perheelle merkittäviä säästöjä ruokakuluissa. Kannustin on siis tällä hetkellä siihen suuntaan, että lapset kannattaa laittaa kunnalle kaikkein kalleimpaan hoitoon, vaikka perheellä ei olisi tähän mitään muuta syytä kuin omien ruokakustannusten pienentäminen. Tämä ei ole mielestäni kunnan varojen vastuullista käyttämistä. Kuntalisällä on selkeä kannustin toimia toisin.
Vasemmisto maalaa kotihoidontuesta toisinaan aivan kummallista kauhukuvaa epätasa-arvon loukkuna naisille. Joistakin puheenvuoroista saa jopa sellaisen käsityksen, että omien lasten kanssa oleminen olisi suurinpiirtein kamalinta, mitä naiselle voi tapahtua. Joka tapauksessa sitä pidetään ajan tuhlaamisena tärkeämpien asioiden eli uraputken rakentamisen sijaan. Tämä kertoo tietysti karua kieltä heidän arvoistaan ja siitä ajan hengestä, jonka takia Suomessa kärsitään nyt järkyttävän pienestä syntyvyydestä. Vanhemmuutta ei arvosteta. Monen vanhemman kokemus on kuitenkin aivan toinen. Heille vanhemmuus on elämän merkittävin tehtävä ja omien lasten kanssa oleminen kaikkine vaikeuksineen ja vaivoineenkin parasta, mitä elämä tarjoaa. Eikö heille voi tarjota mahdollisuutta panostaa omaan perheeseen ja kasvattaa lapsensa mahdollisimman hyvin?
En ole itse kuullut yhdestäkään naisesta, jolla olisi ollut vaikea työllistyä siksi, että ovat hoitaneet lastansa kotona, mutta mahdollisesti heitäkin löytyy. Tutkimusten mukaan kotihoidon tuella ei ole naisten työllisyyttä heikentävää vaikutusta. Tuki ei nimittäin edes estä työssä käymistä vaan tuo lisää joustoa perheen ja työn yhdistämiseen. Töistä poissaolo ei ole lainkaan tuen saamisen edellytyksenä. Moni toimii sen aikana osa-aikaisena yrittäjänä tai työskentelee osa-aikaisesti. Osa perheistä tekee niin, että kumpikin vanhemmista tekee osa-aikaista työtä ja hoitaa lapsia vuorotellen. Juuri joustavuutensa vuoksi kotihoidontuki on niin erinomainen. Se ohjaa juuri siinä asiassa, joka on kunnan intressien mukaan olennaista: Auttaa hoitamaan kotona alle kolmevuotiaat lapset niissä perheissä, jotka näin haluavat tehdä. Kenenkään ei ole pakko jäädä kotiin, jos ei halua. Se on perheiden oma valinta.
Kotihoidontuessa ollaan kristillisdemokratian ytimessä. Siinä tuetaan ihmisen luontaisten lähiverkostojen ja keskinäisen huolenpidon vahvistumista, missä perheen tukeminen on kaikkein merkittävin väline. Yhteiskunnan ei tule heikentää ja korvata ihmisten luontaisia verkostoja vaan tukea ja vahviistaa niitä. Jos vanhempien ja lasten suhde saa vahvistua ensimmäisen kolmen vuoden aikana, sille luodaan perusta, joka auttaa myös myöhemmin murrosiän myrskyissä ja muissa elämän haasteissa. Väitän siis, että kotihoidon vahvistaminen voi myös pitkällä tähtäimellä vähentää lastensuojelun ja muun sosiaalisen tuen tarvetta perheille.
Näistä syistä olen ehdottomasti kotihoidon tuen Vantaa-lisän leikkaamista tai poistamista vastaan. Sen sijaan Vantaa-lisää tulisi korottaa sille tasolle, että toimeentulotuen tarve poistuu ja jatkaa siihen asti, kun lapsi täyttää kolme vuotta.
Missä kasvaa kirkon seuraava sukupolvi?
Moni kirkon lapsityössä mukana ollut jättää kirkon aikuistuttuaan. Miksei elämän alkutaipaleella alkanut yhteys kirkkoon kanna läpi elämän?
Työpaikkani Helsingin Luther-kirkon avoimesta ovesta piipahti sisään nuori lähistöllä 
asuva nainen. Hetken keskustelun jälkeen hän muisti, ettei ollutkaan siellä ensimmäistä kertaa. Kävi ilmi, että hänen isoäitinsä oli käynyt siellä aktiivisesti ja myös tämä nuori nainen lapsena isoäidin kanssa. Hän muisti isoäitinsä rukoilleen hänen puolestaan, ettei polku rukoushuoneelle kasvaisi umpeen. Niin monelle käy. Lapsena tutuksi tullut tie kirkkoon kasvaa umpeen ja unohtuu.
Kirkon tilastoista (kirkontilastot.fi) näkee, että lapsiin ja perheisiin panostetaan. Toimintaa on tarjolla paljon ja siihen myös osallistutaan. Kirkon lapsi- ja perhetyö on ollut monipuolista ja ammattitaitoista jo vuosikymmeniä. Siitä huolimatta moni työn piirissä varttunut lapsi ei koe kirkkoa omakseen enää aikuistuttuaan, vaan jää kirkon toiminnan ulkopuolelle ja lopulta eroaa kirkosta. Hänen lapsiaan ei enää kasteta. Miksei elämän alkutaipaleella alkanut yhteys kirkkoon kannakaan läpi elämän? Mitä on tapahtunut, tai pikemminkin, mitä seurakuntien perhetyön kautta on jäänyt tapahtumatta?
Uusien sukupolvien kirkosta vieraantuminen on ollut vauhdikasta. Viime vuosikymmenen aikana kasteiden määrä romahti 48 000:sta 30 000:een. Pudotus on merkittävästi suurempi kuin syntyvyyden väheneminen. Samaan aikaan ilmapiiri lasten kristillistä kasvatusta kohtaan koulussa ja päiväkodissa on muuttunut yhä kielteisemmäksi. Moni ammattikasvattaja on hämillään sen edessä, onko kirkkoon kuuluvien perheiden kristillisen kasvatuksen tukeminen enää sallittua vai ei. Mihin kaikkeen pitää kysyä erikseen lupa?
Kirkon laaja ja tavoittava perhetyö on ilman muuta yksi kirkon vahvuuksista, jonka mahdollisuudet tulisi hyödyntää paremmin seurakunnan rakentamisessa. Monissa seurakunnissa perhetyön yhteys seurakuntaelämän keskukseen, messuun, on löyhä. Tuota yhteyttä tulee vahvistaa. Sama haaste koskee myös nuorisotyötä. Satunnaiset perhejumalanpalvelukset voivat tavoittaa niitäkin perheitä, jotka käyvät muuten kirkossa harvoin. Ne eivät kuitenkaan riitä sitouttamaan perheitä säännölliseen jumalanpalveluselämään, jossa olisi aidosti mahdollisuus myös tutustua syvemmin toisiin perheisiin ja jakaa arjen kuulumisia näiden kanssa. Tähän tarvitaan perhemyönteisiä yhteisöjä, jotka keräävät yhteen kaiken ikäisiä seurakuntalaisia.
Kirkon tulevaisuus on pitkällä tähtäimellä kiinni siitä, saako se rakennettua seurakuntiin sellaisia messuyhteisöjä, joihin tullaan lasten kanssa ja joissa kaiken ikäiset Jumalan lapset saavat kasvaa kirkon keskeisimmän asian – Jumalan armon Kristuksessa – yhteydessä. Tämän mahdollisuuden kehittäminen on yksi tulevan kirkolliskokouksen tärkeimmistä haasteista.
Vain elävä säännöllinen messuyhteys sitouttaa kirkon jäsenyyteen koko elämän ajaksi vaihtuvan vertaisryhmän sijaan. Messuyhteydestä ei tarvitse koskaan kasvaa ulos elämäntilanteen muuttuessa. Kirkon tulisi ottaa myös huomioon ihmisten liikkuvuus etenkin kaupungeissa. Seurakuntayhteyttä ei välttämättä haluta vaihtaa, vaikka muuttaisikin toiseen kaupunginosaan. Parokiaalisten seurakuntien rinnalle tulee avata mahdollisuus perustaa henkilöseurakuntia, jotka voivat olla muodoiltaan hyvinkin erilaisia, kunhan yhteinen luterilainen oppi yhdistää.
Tavoitteitani kirkolliskokouksen seuraavalla kaudella:
• Kirkon identiteettiä evankeliumin yhteisönä tulee vahvistaa.
• Kirkon ja seurakuntien hallintoa tulee keventää merkittävästi rakenteellisten uudistusten kautta.
• Kirkon sisällä tulee avata mahdollisuus perustaa messuyhteisöjä ja/tai henkilöseurakuntia, jotta kirkon tavoittavuus saadaan kasvamaan.
• Kirkon kaikkia lähetysjärjestöjä tulee tukea tasapuolisesti.
• Kirkon tulee pysyä kristillisessä käsityksessä avioliitosta naisen ja miehen välisenä liittona sekä tukea aviopareja ja perheitä.
Soili Haverinen
Teologian maisteri, Sleyn Suur-Helsingin piirivastaava ja Helsingin Luther-kirkon teologi
Julkaistu ensin: http://www.sanastaelamaan.fi/missa-kasvaa-kirkon-seuraava-sukupolvi/
Soili Haverinen 
Viimeisimmät kommentit